Kuukausi kotiinpaluuseen

Palaan Suomeen tasan kuukauden päästä, mikä tuntuu sekä jännittävältä että pelottavalta. On vaikea kuvitella, miltä tuntuu palata, koska täällä on niin äärettömän erilaista. Olen nyt ollut täällä yli viisi kuukautta, mikä on pisin aika Uuden-Seelannin vaihto-oppilasvuoden jälkeen, kun olen ollut yhtäjaksoisesti poissa Suomesta. Erityisesti aluksi tuntui, että olen jossain aikakuplassa: tuntui oudolta ajatella, että siellä kehittyneessä maailmassa elämä jatkui normaalisti, vaikka olin itse täällä. Kun palasin Suomeen Kirgisiasta huhtikuussa, tuntui kuin olisin ollut poissa puoli vuotta 10 päivän sijasta. Yleensä olen odottanut kotiinpaluuta malttamattomana mutta nyt minulla on paljon ristiriitaisemmat fiilikset. Toisaalta en jaksa odottaa, että pääsen takaisin kotiin ja näen kaikki mahtavat tyypit siellä, mutta samaan aikaan toivon (ja tiedän), että palaan tänne alueelle vielä tulevaisuudessa – toivottavasti töiden merkeissä ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Olen täällä huomannut, miten vähän onnellisuuteni on kytköksissä esimerkiksi sen kanssa, voiko vessapaperin heittää vessanpönttöön, toimiiko netti ja voiko hanavettä juoda. Ei sekään haittaa, että ruoka on mitä on, ravintolassa vesi tarjoillaan lämpimänä (oikeastaan olen alkanut tykätä siitä) tai että tarjoilijat eivät ole huomaavinaankaan, vaikka kuinka huitoisi, koska heitä ei nyt vaan huvita palvella. Parasta täällä on, kun saa keskiviikkona töiden jälkeen suunnata jokaviikkoiseen pub quiziin tai lauantaina iltapäivällä Hashiin ja näkee kavereita. Perjantai-iltaisin laitetaan yhdessä kavereiden kanssa ruokaa tai mennään ravintolaan syömään. Sunnuntaina päivä alkaa usein yhteisellä aamiaisella ja jatkuu rennon hengailun merkeissä kaupungilla tai jonkun luona. Yhdessä katsotaan leffoja ja käydään salilla. Näitä juttuja en vaihtaisi mihinkään.

En etukäteen arvannut, miten loistavasti viihtyisin täällä, miten hyvin sopeutuisin ja miten mahtavia ihmisiä tapaisin. Sen lisäksi että työkaverini ovat todella mukavia ja olen alusta asti tuntenut olevani osa meidän tiimiä enkä vain harjoittelija, olen tavannut äärimmäisen hienoja, kivoja, mukavia, hauskoja ja erityisiä ihmisiä. Luulen, että Tadzhikistaniin lähteminen vaatii ihmiseltä tietynlaista luonnetta, seikkailunhalua ja kykyä sopeutua. Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa tulen varmasti olemaan koko loppuelämäni yhteydessä. En myöskään arvannut, miten suuri merkitys harjoittelupaikalla olisi ammatillisen suuntautumiseni kannalta. Tiedän nyt paljon tarkemmin kuin kuusi kuukautta sitten, mitä haluan tehdä isona.

Viimeinen kuukausi on nyt jo täynnä ohjelmaa. On Yhdysvaltain merijalkaväen vuosijuhlat, Startup Choihona pitchaus-kilpailu ja juoksutapahtuma, jolla kampanjoidaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Lisäksi on pikkujouluja, Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa ja sunnuntaibrunsseja. Töissä on edessä viimeinen puristus ja kaikkien projektien loppuunsaattaminen seuraavan kolmen viikon aikana. Aika mahtavia juttuja siis, joiden jälkeen palaan Suomeen ja jossain vaiheessa toivottavasti takaisin tänne.

Näitä mahtavia maisemia tulee varmasti ikävä Suomessa

Matkakertomus Uzbekistanista

"The region's cradle of culture for more than two millennia, Uzbekistan is the proud home to a spellbinding arsenal of architecture and ancient cities, all deeply infused with the bloody, fascinating history of the Silk Road. In terms of sights alone, Uzbekistan is Central Asia's biggest draw and most impressive showstopper." -Lonely Planet Central Asia, 2014

Matkan suunnittelu alkoi viisumin hankkimisella. Suomen kansalainen tarvitsee viisumia varten kutsun, jonka tilasin Caravanistan-sivuston kautta. Kutsu saapui sähköpostiini reilu viikko sen tilaamisen jälkeen ja maksoi 85USD. Vaikka hinta kirpaisikin, niin palvelu toimi vaivattomasti ja matkatoimisto vastaili kaikkiin kysymyksiini nopeasti ja kärsivällisesti. Kutsun saatuani suunnistin Uzbekistanin suurlähetystöön täällä Dushanbessa. Oven ulkopuolella oli jonossa melkein 100 paikallista, jotka jonottivat omia viisumeitaan. Hetken harhailtuani vartija otti passini tiedot ylos ja antoi minulle vuoronumeron: 53. Pelkäsin jo, että jonottamiseen menisi koko päivä mutta parin minuutin odottelun jälkeen muut jonottajat tulivatkin sanomaan, että voisin vain kävellä ovelle ja sanoa olevani ulkomaalainen. Olin kuullut huhua, että ulkomaalaiset pääsevät tiskille jonon ohi mutta tuntui hieman ylimieliseltä edes kokeilla sitä. Kuitenkin, kun paikalliset tulivat sanomaan, että minun ei tarvitsisi jonottaa, kävelin ovelle ja selitin vartijalle olevani Suomen kansalainen ja han päästi minut kävelemään kaikkien muiden jonottajien ohi. Jätin paperini ja passini tiskille, ja virkailija käski minun odottaa ulkona kunnes viisumini olisi valmis. Menin ulos odottamaan ja reilun tunnin päästä kova-äänisistä kuulutettiin ”Suomen kansalainen”. Kävelin sisään, maksoin 65 dollaria, sain passini ja viisumini, ja pääsin lähtemään. Viisumin saatuani tuntui, että matkan vaikein osuus oli takana.

Uzbekistanin valuutta on melko arvotonta, joten
ravintolalaskut olivat usein vahintaan 100 000 ja ne maksettiin
parin sentin paksuisella setelikasalla.

Lauantaina 8. lokakuuta matkamme alkoi Dushanben pohjoiselta taksiasemalta, josta meidän oli tarkoitus löytää taksi, joka veisi meidät Pohjois-Tadzhikistaniin Khudzandin kaupunkiin. Khudzhanista ottaisimme toisen taksin Uzbekistanin rajalle. Kun saavuimme asemalle kymmenet taksikuskimiehet piirittivät meidät ja yrittivät suostutella meidät valitsemaan juuri heidän autonsa. Meillä oli matkassa samana aamuna Lontoosta saapunut kaveri, jolle kyydin hankkiminen ja kuskien painostus oli melko suuri shokki mutta me muut olimme jo tottuneet tähän ja tiesimme, miten toimia. Lopulta löysimme melko turvallisen näköisen land roverin, jossa oli turvavyöt kaikilla paikoilla ja kuskikin näytti ihan asialliselta vanhemmalta mieheltä. Matka Khudzhandiin olisi maksanut 120 somonia (15USD) mutta kuski lupasi viedä meidät rajalle asti 200 somonilla eli noin 20 dollarilla. Matka rajalle kesti noin viisi tuntia.

Uzbekistanin rajatarkastus on todella tiukka. Puhelimet, lääkkeet ja matkavaluutta tarkastetaan ja usein tadzhikistanilaisilta käydään läpi myös kaikki muut matkatavarat. Meiltä tarkastettiin puhelinten sisältö pikaisesti ja mukana olleet lääkkeet käytiin läpi mutta kaiken kaikkiaan rajatarkastus sujui odotettua nopeammin ja tehokkaammin. Rajalta otimme taksin Uzbekistanin pääkaupunkiin Tashkentiin, jossa vietimme reissun ensimmäisen yön. Seuraavana aamulla lähdimme aikaisin juna-asemalle, josta jatkoimme matkaa Samarkandiin. Samarkand on yksi kauneimmista kaupungeista, joissa olen koskaan ollut ja kaupungin ehdottomasti hienoin nähtävyys on Registan, joka on aikoinaan rakennettu madrassaksi eli eräänlaiseksi oppilaitokseksi. Kaupunki on muutenkin taynna moskeijoita, madrasseja ja mausoleumeja, joista suurin osa on kunnostettu upean näköisiksi.

Registan

Shah-i-Zinda, bulevardi taynna mausoleumeja Samarkandissa

Samarkandissa vietimme kaksi yöta, minkä jälkeen jatkoimme matkaa länteen Bukharaan. Bukhara oli paljon pienempi kuin Samarkand mutta turisteja oli selvästi enemmän. Erityisesti ranskalaisia ja saksalaisia tuntui olevan joka paikassa. Samarkandissa suosituimmat nähtävyydet ovat levittäytyneet paljon laajemmalle alueelle, kun taas Bukharassa kaikki nähtävyydet ovat vanhassa kaupungissa kävelymatkan päässä toisistaan. Molemmissa kaupungeissa on valtavia basaareja, joista saa ruuan lisäksi kankaita, huiveja ja matkamuistoja. Sekä Samarakand että Bukhara ovat vanhoja tadzhikki-kaupunkeja, joten tuttua tadzhikin kieltä kuului joka paikassa. Samarkandin ja Bukharan jälkeen palasimme junalla takaisin Tashkentiin, josta menimme taksilla Dushanbeen. 

Viinimaistelua Bukharassa

Yksi Bukharan suosituimmista basaareista

Chor Minor, vuonna 1807 rakennetun madrasan portti

 Tadzhikistanin paras puoli on maan upea luonto mutta Uzbekistanissa sen sijaan alueen uskomattoman mielenkiintoinen ja värikäs historia on maan parasta antia. Sekä Samarkand että Bukhara ovat vanhan silkkitien varrella olleita kaupunkeja, ja alueen turisti-infrastruktuuri on huomattavasti kehittyneempää kuin rajan takana Tadzhikistanissa.  Junalla pääsee helposti ja nopeasti joka puolelle mutta eityisen kätevä on uusi express-yhteys Tashkentista Samarkandin kautta Bukharaan. Reissulla kaikki sujui -yllättävää kyllä- suunnitelmien mukaan. Ainoa vastoinkäyminen tapahtui, kun etukäteen varattu taksi Tashkentista rajalle ei saapunutkaan ja jouduimme matkustamaan ensin kaupungin laidalle taksiasemalle ja ottamaan sieltä auton rajalle. Toisaalta osasimme odottaa tätä, koska puoli tuntia ennen lähtöä soitimme kuskille ja hän sanoi, että auto on rikki mutta saa sen korjattua 15 minuutissa. Näihin ei koskaan kannata luottaa, vaan kannattaa saman tien ottaa käyttöön Plan B.

Maustemyyja Tahskentin basaarissa

Lonely Planetin lupaukset Uzbekistanista Keski-Aasian kulttuurin kehdosta pitivät ehdottomasti paikkansa mutta heidän väitettään Keski-Aasian parhaasta ruuasta en allekirjoita - samaa plovia ja shashlikkia sieltä saa kuin muualtakin. Sen sijaan samarkandilainen leipä on alueella kuuluisaa. Vaikka Uzbekistanin majoitusvaihtoehdot voivat hyvinkin olla Keski-Aasian parhaita ja turisti-infrastruktuuri on kehittynytta, niin parasta ruokaa saa oman kokemukseni mukaan Kazakstanista. Joka tapauksessa loma oli mahtava ja oli mukavaa päästä pois Dushanben pölyistä hetkeksi.

Registan yolla