sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kahden kuukauden rajapyykki lähestyy

Vähitellen elämä alkaa olla rutiininomaisempaa, oma kaveripiiri alkaa muotoutua ja töihin on mukava mennä aamulla. Melkein kaksi kuukautta on takana, joten ajattelin että nyt on hyvä aika vähän mietiskellä, millaista täällä nyt sitten on tähän mennessä ollut. Blogiteksit ovat tähän mennessä käsitelleet lähinnä erilaisia reissuja ja muita kohokohtia, mutta se on tietenkin vain puoli totuutta.

Kaikkien upeiden reissujen ja maisemien keskellä vatsa on lähes koko ajan sekaisin, autot meinaa ajaa päälle ja ravintolassa pitää aina olla hereillä tarkistamaan, että pöytään tuodaan juuri sitä, mitä on tilannut. Raskainta täällä on se, kun koko ajan pitää olla valppaana ja ikään kuin valmiina puolustamaan itseään (ei siis fyysisesti). Kadulla pitää varoa autoja eikä voi kävellä omissa ajatuksissa, taksimatkoista pitää aina tinkiä ja ravintolassa pitää muistaa sanoa, että haluaa veden kylmänä. Lisäksi miehet huutelevat ohikulkijoille, mikä on ärsyttävää. Tähän kaikkeen kyllä tottuu, mutta se on silti väsyttävää.

Maailmanpankin tilastojen mukaan yli 30 % tadzhikistanilaisista elää köyhyysrajan alapuolella eli alle 1,90 dollarilla päivässä ja tämä on selvästi huomattavissa Dushanben ulkopuolella. Dushanben ydinkeskustassa on kuitenkin helppo unohtaa olevansa kehitysmaassa mutta ei tarvitse kävellä kuin parikymmentä minuuttia keskustan ulkopuolelle ja eron huomaa selvästi. Myös keskustassa sähköt katkeavat vähän väliä ja vedentulo loppuu ajoittain. Asun onneksi sellaisella alueella, että katkoksia ei ole ollut kertaakaan sinä aikana, kun olen ollut täällä mutta välillä lämmin vesi on poikki tai vesijohtovesi on väriltään ruskeaa, jolloin suihkussa käyminen ei kauheasti houkuttele. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, että niihin tottuu vähitellen, vaikka totta kai ne häiritsevät arkea aina välillä.

Ensimmäiset viikot olivat välillä haastavia, mutta niinhän sen varmaan aina on. Päivät tuntui menevän todella hitaasti ja etenkin hostellilla vietetyt ensimmäiset päivät olivat raskaita, kun joka paikkaan oli niin pitkä matka. Lisäksi ylipäänsä hostellilla asuminen oli stressaavaa, koska matkalaukkuja ei saanut purettua mihinkään. Töissä en silloin vielä tietenkään tuntenut työkavereitani kovin hyvin, joka sekin oli tietysti hankalaa. Ekoihin päiviin kuuluu kuitenkin aina tietynlaista ihmettelyä, joka on toisaalta raskasta mutta myös kivaa, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Vähitellen viikkojen aikana olen tutustunut työkavereihini paremmin ja erityisesti Almatyn reissun aikana kesäkuun lopulla opin tuntemaan oman projektitiimini kunnolla, mikä helpotti työssäkäyntiä huomattavasti. Nyt on todella kiva mennä aamuisin töihin, kun tietää, mitä siellä odottaa ja on paljon helpompi olla oma itsensä. Myös töiden ulkopuolella olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja saanut myös vähän parempia kavereita. Kuten olen jo moneen kertaan todennut, expat-yhteisö on täällä todella aktiivinen, joten ihmisten tapaaminen on helppoa. Tutustuminen ja ystävystyminen on kuitenkin tietysti vaikeampaa, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt jo aika paljon oman henkisiä ihmisiä ja myös muutamia parempia kavereita, joiden kanssa on kiva jakaa täällä olon iloja ja suruja.

Kaikkien hankaluuksien keskellä välillä on kiva hemmotella itseään ja mennä paikkaan, jossa voi unohtaa olevansa Tadzhikistanissa. Tällaisia paikkoja ovat ainakin Serena-hotellin uima-allas ja Hyatt-hotellin spa-osasto. Serena-hotellin katolla on hieno uima-allas, jossa voi hyvillä mielin olla bikineissä ilman, että paikalliset tuijottavat. Välillä voi pulahtaa uima-altaaseen uimaan ja allaspojilta voi tilata ruokaa ja drinkkejä omalle paikalle. Siellä on mukava viettää koko päivä aurinkovarjon suojissa hyvän kirjan kanssa. Toinen tällainen paikka on Hyatt-hotellin kylpyläosasto, jossa on tarjolla erilaisia hemmotteluhoitoja ja hierontaa suomalaisittain edulliseen hintaan. Kävin pari viikkoa sitten 90 minuutin hieronnassa, joka maksoi noin 40€ eli suomalaisiin hintoihin verrattuna melko halpa. Hintaan kuuluu myös sauna, höyrysauna, poreallas ja kylmäallas, joten paikka on kuin tehty rentoutumiseen.

Aloitin viime viikolla venäjän tunnit. Hinnat ovat melko edullisia, sillä kaksi yksityistuntia viikossa maksaa noin 17€. Luulen, että tämä on viimeinen hetki, kun opiskelen venäjää, joten yritän ottaa siitä kaiken ilon irti. Lisätäkseni opiskelumotivaatiota päätin, että jos teen läksyt joka kerta ennen tuntia, niin saan mennä kerran kuussa Hyattin hierontaan. Yritän saada opintoja myös muuten täällä eteenpäin, sillä työtehtävät tarjoavat hyviä esseenkirjoitusmahdollisuuksia, joista täytyy vielä keskustella opettajien kanssa. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin saan täältä aineiston graduuni, ja tutkimuskysymys ja teoria ovat tällä hetkellä mietinnässä. Tämä kuitenkin helpottaa graduseminaariin menemistä keväällä. Olen myös tehnyt paljon reissusuunnitelmia, sillä saan vuosilomaa 2pv/kk eli yhteensä 12 päivää. Tällä hetkellä suunnitteilla on ainakin reissut Pamireille (myös täältä voi lukea lisää) ja Uzbekistaniin.

Onneksi olen aika sopeutuvainen, mikä on tietysti helpottanut kaikkea. Uusi mottoni taitaa olla, että kaikkeen tottuu. Siihen tottuu, että välillä on sähkökatkoja ja että hanavettä ei voi juoda, ja että vessapaperia ei voi kotona heittää vessanpönttöön ja että automaateista on aika usein käteinen loppu. Lisäksi olen tietysti siinä onnellisessa asemassa, että voin ostaa pullovettä ja sitä hienompaa ja pehmeämpää vessapaperia kaupasta, mihin monella paikallisella ei ole mahdollisuutta. Vaikka arki onkin täällä melko haastavaa, niin se on varmasti kaiken vaivan arvoista. Luulen, että palaan täältä Suomeen montaa kokemusta ja ystävyyssuhdetta rikkaampana: pubivisat, vaellukset, yhteiset illalliset, uudet ystävyyssuhteet, työkokemus ja opitut työelämätaidot ovat kaikki asioita, joiden vuoksi täällä kannattaa ehdottomasti olla ja ne ovat asioita, joita en varmastikaan (ainakaan samanlaisina) saisi kokea Suomessa.


Loppuun vielä kuva viime viikon Iskanderkul-reissulta



sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Yksi Tadzhikistanin helmistä

Iskanderkul aamupäivän auringossa

Iskanderkul on vuoristojärvi noin 2000 metrin korkeudessa ja yksi must-see paikoista Tadzhikistanissa. Järvi sijaitsee noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Dushanbesta. Olimme pitkään puhuneet kavereiden kanssa, että sinne on tehtävä viikonloppuretki ja viime viikolla vihdoin ryhdyimme sanoista tekoihin. Saimme kuskin numeron tutulta, joka oli käynyt järvellä muutamaa viikkoa aikaisemmin. Soitimme kuskille ja hän lupasi hoitaa majoituksen varaamisen meidän puolestamme ja ottaa yhteyttä paikalliseen oppaaseen.

Lähdimme matkaan eilen lauantaina kahdeksan aikaan ja meidän kaikkien yllätykseksi auto oli uudehko maasturi, jossa oli erikoisuutena myös toimivat turvavyöt kaikilla paikoilla. Matkaan meitä lähti kuskin ja itseni lisäksi kolme kaveriani. Järvi sijaitsee pohjoiseen Dushanbesta ja tie on melko hyvässä kunnossa kymmeniä kilometrejä. Jossain vaiheessa kuitenkin uusi tie päättyy ja vanha tie on paljon kuoppaisempi, ja 25 kilometriä ennen järveä käännytään pois päätieltä ja loppumatka on melkoista kärrypolkua. Pääsimme onneksi turvallisesti perille. 



Meille oli varattu ”lux”-huoneet, mikä tarkoitti kahden hengen huoneita omalla kylpyhuoneella. Paikka oli vähän samanlainen kuin suomalaiset leirintäalueet, pieni alue järven rannalla täynnä pieniä eritasoisia mökkejä. Veimme tavarat huoneisiin ja lähdimme syömään läheiseen ravintolaan. Lounas tapahtui pitkän kaavan mukaan, kun alkuruuaksi saatiin keittoa, sitten salaattia ja pääruuaksi peruna-lihapataa, juomana tietysti teetä. Lisäksi ruuan kanssa oli leipää, joka oli todella paljon parempaa kuin Dushanben leipä. Kuulimme ruuan aikana, että leipä valmistetaan eri alueilla hieman eri tavalla, ja Sughdin alueella taikina on tiiviimpää ja siihen lisätään enemmän suolaa, mikä tekee siitä paremman makuista. 

Ruuan jälkeen lähdimme kävelylle läheiselle vesiputoukselle ja sen jälkeen palasimme takaisin hotellille. Olimme ajatelleet käydä uimassa järvessä, mutta paikalla olleiden tadzhikki-miesten huomio oli sen verran intensiivistä, että jätimme uimiset toiseen kertaan.  Illalla menimme takaisin samaan ravintolaan illalliselle, jolloin ruokana oli plovia eli pilahvia, joka on yksi Tadzhikistanin perinneruuista. Myös se valmistetaan joka puolella hieman eri tavalla, jolloin myös ruuan maku vaihtelee huomattavasti eri paikoissa.

Tässä valmistuu luultavasti meidän illallinen.




 Sunnuntaina heräsimme aikaisin ja lähdimme vaeltamaan järven ympäri. Alun perin meidän oli tarkoitus kiivetä läheiselle vuorelle katsomaan maisemia, mutta reitti olisi ollut liian raskas. Lähdimme matkaan heti aamiaisen jälkeen ja kävelimme polttavassa auringonpaisteessa neljän tunnin matkan järven toiselle puolelle. Matkalla ohitimme myös presidentin kesäasunnon. Palasimme takaisin hotellille autolla ja päätimme käydä pulahtamassa jääkylmässä järvessä hikisen vaelluksen päätteeksi. Tällä kertaa uiminen onnistui, kun ranta oli paljon tyhjempi ja menimme hieman syrjemmälle. Vesi oli jääkylmää, sillä siihen virtaava vesi tulee vuorilta sulavista jäätiköistä. Nopean lounaan jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin.

Todistusaineistoa uimisesta. Vesi oli mukavasti 12 astetta lämmintä.


Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan todella onnistunut! Maisemat olivat upeita, matkaseura hauskaa ja lisäksi hyvä auto ja mukava kuski tekivät reissusta paljon kivemman. Kuski ja auto maksoi meille yhteensä 200 USD, hotelli oli noin 12€/hlö ja ruoka myös melko edullista.

Loppuun vielä kuva hotellin vessapaperista, joka on ruskeaa ja muistuttaa läheisesti hiekkapaperia.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Sunnuntaivaellus

Joka sunnuntai Hike Tajikistan järjestää vaelluksen Dushanben lähialueelle. Matkaan lähdetään yleensä kahdeksalta tai yhdeksältä pakettiautoilla ja vaelluspaikat ovat vaihtelevasti 30-100 kilometrin etäisyydellä pääkaupungista. Vaellukset jaetaan kolmeen ryhmään vaikeustason mukaan. Helpot reitit ovat todella helppoja, keskivaikeat vaativat jo aika paljon ponnisteluja ja vaikeat ovat oikeastaan ainoastaan kovakuntoisimmille. Usein on mahdollista valita kahden eri vaikeustason välillä, jolloin toinen ryhma esimerkiksi etenee hitaammin kuin toinen tai vaeltaa lyhyemmän reitin. Mukana on aina opas, joka tuntee maaston ja tietaa reitin. Olen osallistunut naille vaelluksille nyt kaksi kertaa, joista ensimmainen oli kesäkuun puolessa valissa ja toinen viime viikon sunnuntaina. Molemmilla kerroilla vaellus suuntautui Dushanbesta pohjoiseen.

Matkalla oli ruuhkaista.
Viime viikon vaellus on Hike Tajikistanin mukaan yksi vuoden haastavimmista, mutta myös kauneimmista, silla reitin korkeuserot ovat suuria ja matkaan lähdetään noin 3000 metrin korkeudesta. Reitillä oli kaksi vaikeustasoa: keskivaikea ja vaikea. Keskivaikea ryhmä kiipesi noin 3500 metrin korkeuteen ja pysähtyi vuoristojärvelle syömään lounasta, kun taas vaikean ryhmän tavoitteena oli kiivetä 3800 metrin korkeuteen jäätikölle, josta avautuu näkymä kahteen eri laaksoon.





Vuoristojärvi 3500 metrin korkeudessa.
Vaellus oli erityisen raskas korkeuden takia. Kolme kilometrin korkeudessa hapen vähyyden huomasi jo pienestäkin hengästymisestä, kun rintaa alkoi heti ahdistaa. Olisin halunnut kiiveta koko matkan ylös asti, mutta kunto riitti lopulta ainoastaan keskivaikeaan reittiin. Kun olimme syömässä lounasta vuoristojärven rannalla, alkoi sataa vettä ja oli todella kylma. Onneksi olin ottanut seka fleecen etta takin mukaan, vaikka ajatus kylmyydestä tuntui lähinnä absurdilta, kun pakkasin tavaroita aamulla 30 asteen helteessä Dushanbessa. Järvellä meidan oli tarkoitus odottaa toisen ryhmän saapumista, mutta sateen takia lähdimmekin laskeutumaan takaisin alas jo ennen muita.


Huipulta oli upeat näkymät laaksoon.





Autot olivat jättäneet meidät paikkaan, jossa paikalliset paimentolaisperheet pitivät majaa kesäkuukausina. Heidän kotikylänsä sijaitsi muutaman kilometrin päässä, ja siellä he asuivat talvikuukausina. Paikalliset olivat todella mukavia ja kiinnostuneita meistä. He kyselivät kaikennäköistä ja varmaan myös ihmettelivät, miksi ihmeessä haluamme kiivetä vuoren rinnettä ylös ja vielä kaiken lisäksi maksaa siitä. Lisäksi he tarjosivat meille itse tekemiään paikallisia herkkuja: kurut-juustoa, joka on hieman fetan tyyppistä kuivaa ja suolaista juustoa, sekä chakaa, joka on piimän tyylistä hapanta ja paksua maitojuomaa.





Kurut-juustoa ja chakaa

Kotimatkalla tuli pieni mutka matkaan, mutta onneksi rengas saatiin vaihdettua nopeasti ja matka jatkui.



tiistai 5. heinäkuuta 2016

Tajik Tummy ja muita paikallisia erikoisuuksia

Kuukausi takana Tadzhikistanissa ja sen kunniaksi sain kauan odotetun (ja pelätyn) Tajik Tummyn vieraakseni. Hygienia ei ole täälläpäin huippuluokkaa, joten suurin osaa matkaajista saa jossain vaiheessa vaihtelevantasoisia vatsaoireita. Oireita voi ainakin aluksi lievittää pitämällä hygieniasta hyvää huolta, pesemällä käsiä usein ja välttelemällä tiettyjä elintarvikkeita. Jossain vaiheessa vatsatauti kuitenkin iskee, oli kuinka varovainen tahansa. Tajik Tummy on ainakin ulkomaalaisten keskuudessa suosittu, ja myös osuva, nimitys kaikenlaisille vastavaivoille, joista täällä kärsii. Kokemus sinänsä oli aika kamala: Pahin kokemani vatsatauti koskaan (myös muutaman vuoden takainen Intian vastaava jäi kakkoseksi), ilmastointi oli rikki ja kodin lämpötila lähenteli 40 astetta. Pari päivää meni sängyn pohjalla mutta eilen illalla elämä alkoi jo voittaa ja tänään olinkin jo töissä. 

Tässä vähän muita Tadzhikistanille ja Dushanbelle ominaisia erikoisuuksia:

Vesimelonit
Vesimelonikausi on parhaimmillaan ja meloneja myydään ihan joka kadunkulmassa. Joillain myyjillä on vain muutamia kappaleita myynnissä, kun taas useissa paikoissa kasat ovat valtavia. Lisäksi täällä on muutenkin tarjolla tuoreita hedelmiä hunajameloneista aprikooseihin ja persikoista greippeihin.




Taksit
Taksit eivät tiedä katujen nimiä eivätkä ainakaan talojen numeroita. Kuski ohjataan oikeaan suuntaan kertomalla joku päätepisteen lähettyvillä sijaitseva maamerkki, joka voi olla esimerkiksi ravintola, patsas tai hotelli. Sitten sieltä maamerkiltä kuski ohjataan oikeaan paikkaan kätevästi tyyliin ”tästä vasemmalla, vielä vähän eteenpäin, nyt oikealle, perillä ollaan!”. Dushanbessa on ainakin yksi taksinumero, josta auton voi tilata. Näissä Asian Express -takseissa on myös aina mittari päällä ja ilmeisesti saa myös toivoa naiskuskia, jos se tuntuu mukavammalta. Kadulta otetuissa takseissa matkan hinta pitää sopia aina etukäteen tinkimällä kuskin kanssa. Taksimatkustaminen on täällä suhteellisen halpaa, sillä yksi matka maksaa yleensä 15-25 somonia, eli 2-3 euroa. Parin ensimmäisen päivän jälkeen opin, että naisena kannattaa aina istua taksin takapenkille. Etupenkillä istuessa kuskit alkavat usein hieman liian tunkeileviksi ja kysyvät puhelinnumeroa ja haluavat nähdä uudelleen. Takapenkillä istuessa matka menee paljon mukavammin, kun ei tarvitse jutella kuskin kanssa.

Viemärit
Dushanben vaarallisin asia taitaa olla kannettomat viemärit, joita on täällä joka kadulla. Erityisen vaarallisia ne ovat iltaisin, jos katuvalot eivät ole päällä. Taskulamppu on oltava mukana aina!



Ruokakauppojen myyjät
Täällä on muutamia todella hyvin varusteltuja supermarketteja, jotka ovat erityisesti expattien suosiossa, mutta suurin osa kaupoista on pikkuisia puoteja, joissa myydään vain juomia, leipää ja kuivatavaroita. Hedelmät, pähkinät, liha ja muu tuoretavara ostetaan yleensä basaareista tai kaduilta. Kaupoissa on aina todella paljon myyjiä. Ihan erilaista kuin Suomen Siwassa, jossa myyjää pitää odottaa 10 minuuttia kassalla. Esimerkiksi hedelmäosastolla myyjä nappaa valitsemani tuotteet ja käy punnitsemassa ostokset puolestani. Hassuinta oli, kun eräs miesmyyjä tarjoutui kantamaan ostoskoriani. Yritin ensin kieltäytyä kohteliaasti, mutta hän ei luovuttanut ja hän sitten kantoi koriani ympäri kauppaa, ja minä lapoin tavaraa koriin. Olihan se mukavaa mutta myös vähän naurettavaa. Lopuksi kassalla myyjät pakkaavat tavarat kasseihin.