Palaan Suomeen tasan kuukauden päästä, mikä tuntuu sekä
jännittävältä että pelottavalta. On vaikea kuvitella, miltä tuntuu palata,
koska täällä on niin äärettömän erilaista. Olen nyt ollut täällä yli viisi kuukautta, mikä on pisin aika Uuden-Seelannin vaihto-oppilasvuoden jälkeen, kun
olen ollut yhtäjaksoisesti poissa Suomesta. Erityisesti aluksi tuntui, että
olen jossain aikakuplassa: tuntui oudolta ajatella, että siellä kehittyneessä
maailmassa elämä jatkui normaalisti, vaikka olin itse täällä. Kun palasin
Suomeen Kirgisiasta huhtikuussa, tuntui kuin olisin ollut poissa puoli vuotta
10 päivän sijasta. Yleensä olen odottanut kotiinpaluuta malttamattomana mutta
nyt minulla on paljon ristiriitaisemmat fiilikset. Toisaalta en jaksa odottaa,
että pääsen takaisin kotiin ja näen kaikki mahtavat tyypit siellä, mutta samaan
aikaan toivon (ja tiedän), että palaan tänne alueelle vielä tulevaisuudessa –
toivottavasti töiden merkeissä ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
Olen täällä huomannut, miten vähän onnellisuuteni on
kytköksissä esimerkiksi sen kanssa, voiko vessapaperin heittää vessanpönttöön, toimiiko netti ja voiko hanavettä juoda. Ei sekään haittaa, että ruoka on mitä on, ravintolassa
vesi tarjoillaan lämpimänä (oikeastaan olen alkanut tykätä siitä) tai että
tarjoilijat eivät ole huomaavinaankaan, vaikka kuinka huitoisi, koska heitä ei
nyt vaan huvita palvella. Parasta täällä on, kun saa keskiviikkona töiden
jälkeen suunnata jokaviikkoiseen pub quiziin tai lauantaina iltapäivällä
Hashiin ja näkee kavereita. Perjantai-iltaisin laitetaan yhdessä kavereiden
kanssa ruokaa tai mennään ravintolaan syömään. Sunnuntaina päivä alkaa usein
yhteisellä aamiaisella ja jatkuu rennon hengailun merkeissä kaupungilla tai
jonkun luona. Yhdessä katsotaan leffoja ja käydään salilla. Näitä juttuja en vaihtaisi mihinkään.
En etukäteen arvannut, miten loistavasti viihtyisin täällä,
miten hyvin sopeutuisin ja miten mahtavia ihmisiä tapaisin. Sen lisäksi että
työkaverini ovat todella mukavia ja olen alusta asti tuntenut olevani osa
meidän tiimiä enkä vain harjoittelija, olen tavannut äärimmäisen hienoja,
kivoja, mukavia, hauskoja ja erityisiä ihmisiä. Luulen, että Tadzhikistaniin
lähteminen vaatii ihmiseltä tietynlaista luonnetta, seikkailunhalua ja kykyä
sopeutua. Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa tulen varmasti olemaan koko
loppuelämäni yhteydessä. En myöskään arvannut, miten suuri merkitys
harjoittelupaikalla olisi ammatillisen suuntautumiseni kannalta. Tiedän nyt
paljon tarkemmin kuin kuusi kuukautta sitten, mitä haluan tehdä isona.
Viimeinen kuukausi on nyt jo täynnä ohjelmaa. On Yhdysvaltain merijalkaväen vuosijuhlat, Startup Choihona pitchaus-kilpailu ja juoksutapahtuma, jolla kampanjoidaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Lisäksi on pikkujouluja, Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa ja sunnuntaibrunsseja. Töissä on edessä viimeinen puristus ja kaikkien projektien loppuunsaattaminen seuraavan kolmen viikon aikana. Aika mahtavia juttuja siis, joiden jälkeen palaan Suomeen ja jossain vaiheessa toivottavasti takaisin tänne.
Viimeinen kuukausi on nyt jo täynnä ohjelmaa. On Yhdysvaltain merijalkaväen vuosijuhlat, Startup Choihona pitchaus-kilpailu ja juoksutapahtuma, jolla kampanjoidaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Lisäksi on pikkujouluja, Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa ja sunnuntaibrunsseja. Töissä on edessä viimeinen puristus ja kaikkien projektien loppuunsaattaminen seuraavan kolmen viikon aikana. Aika mahtavia juttuja siis, joiden jälkeen palaan Suomeen ja jossain vaiheessa toivottavasti takaisin tänne.
Näitä mahtavia maisemia tulee varmasti ikävä Suomessa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti