perjantai 9. joulukuuta 2016

Tajikistan is [insert any word]

Tiistaina oli viimeinen työpäivä ja maanantaina lähden takaisin Suomeen. Samalla, kun toivon, että viikonloppu menisi mahdollisimman hitaasti, en jaksa odottaa maanantaita ja sitä, että lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle. Vaikea uskoa, että nämä kuusi kuukautta ovat olleet niin käsittämättömän hienoa aikaa. Olen tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni Tadzhikistanissa.

Iloa Kirgisiassa
Töissä pääsin osallistumaan vaikka mihin tapahtumiin ja konferensseihin, joista ehdottomasti ikimuistoisin oli kesäkuun lopussa järjestetty team building Kazakstanin Almatyssa. En todellakaan odottanut pääseväni työmatkalle ulkomaille. Toisella tavalla ikimuistoinen työmatka tapahtui syyskuun loppupuolella, kun menimme field tripille eteläiseen Tadzhikistaniin. Koko reissu oli jotenkin absurdi: En olisi vuotta aikaisemmin millään uskonut, jos joku olisi sanonut, että vuoden päästä istun YK:n autossa Tadzhikistanissa vain muutamia kilometrejä mystisen Afganistanin rajasta. Field tripillä näin myös vihdoin konkreettisesti projektimme tekemää työtä ja sen aikaansaamia tuloksia. Matkojen lisäksi pääsin tekemään töissä vaikka mitä hienoja ja opettavaisia juttuja, tapasin mielenkiintoisia ihmisiä ja ehkä ikimuistoisimpana yksittäisenä työtehtävänä olin mukana järjestämässä Tadzhikistanin ensimmäistä Start-up Choihona pitchaus-kilpailua.

Töiden ulkopuolinen elämä ei ole ollut yhtään sen huonompaa. Viime viikolla olin mukana järjestämässä ”Race against gender-based violence”-juoksutapahtumaa, jossa hieman vajaa 200 osallistujaa juoksi viiden kilometrin lenkin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Tapahtuma oli suuri menestys ja oli äärettömän hienoa olla mukana järjestämässä jotain sellaista, jota monet epäilivät aluksi mutta joka onnistui niin äärettömän hyvin.

Photo credits: Mareike Müller
Puolen vuoden aikana matkustin neljässä viidestä Stanista (ainoastaan Turkmenistan puuttuu listalta). Kirgisiassa nukuin jurtassa ja ratsastin vuoristossa, Kazakstanissa pääsin hetkeksi ihmettelemään suurkaupunkielämää ja istuin 160km/h ajavan taksin kyydissä. Uzbekistanissa pääsin tutustumaan entistä paremmin alueen mielenkiintoiseen historiaan ja näin upeita rakennuksia Tadzhikistanin mahtavan luonnon jälkeen. 

Roadtrip Uzbekistanissa
Olen tanssinut merijalkaväen vuosijuhlilla, telttaillut vuoristossa ja vaeltanut upeissa maisemissa. Olen tavannut äärettömän mielenkiintoisia ihmisiä ja uskon, että monien kanssa ystävyytemme kestää läpi elämän. Muutamat kaverit ovat jo lähteneet Tadzhikistanista kotiin joulun viettoon, joten muutaman kerran olen jo joutunut sanomaan heippa tietämättä, milloin näemme seuraavan kerran – vai näemmekö ollenkaan. Toisaalta uskon, että näen varmasti suurinta osaa vielä joskus uudelleen. Olen kuitenkin ollut tässä tilanteessa jo useita kertoja elämäni aikana, joten tiedän, että vaikka nyt tuntuukin välillä pahalta ja ikävältä, ihan yhtä hienoja kokemuksia ja hetkiä on vielä edessä.

Tuntuu vaikealta edes yrittää pukea sanoiksi niitä kaikkia upeita juttuja, joita olen tehnyt täällä. Salla sanoi ennen lähtöäni, että "tästä tulee sulle elämää suurempi ja rikastuttava kokemus".  Se ei olisi voinut pitää enempää paikkaansa. Monella tapaa Tadzhikistan on ollut minulle ihan kaikkea.

Marraskuussa Dushanbessa oli lunta enemmän kuin vuosikymmeniin.

Maailman toiseksi korkein lipputanko.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti