Kahden kuukauden rajapyykki lähestyy

Vähitellen elämä alkaa olla rutiininomaisempaa, oma kaveripiiri alkaa muotoutua ja töihin on mukava mennä aamulla. Melkein kaksi kuukautta on takana, joten ajattelin että nyt on hyvä aika vähän mietiskellä, millaista täällä nyt sitten on tähän mennessä ollut. Blogiteksit ovat tähän mennessä käsitelleet lähinnä erilaisia reissuja ja muita kohokohtia, mutta se on tietenkin vain puoli totuutta.

Kaikkien upeiden reissujen ja maisemien keskellä vatsa on lähes koko ajan sekaisin, autot meinaa ajaa päälle ja ravintolassa pitää aina olla hereillä tarkistamaan, että pöytään tuodaan juuri sitä, mitä on tilannut. Raskainta täällä on se, kun koko ajan pitää olla valppaana ja ikään kuin valmiina puolustamaan itseään (ei siis fyysisesti). Kadulla pitää varoa autoja eikä voi kävellä omissa ajatuksissa, taksimatkoista pitää aina tinkiä ja ravintolassa pitää muistaa sanoa, että haluaa veden kylmänä. Lisäksi miehet huutelevat ohikulkijoille, mikä on ärsyttävää. Tähän kaikkeen kyllä tottuu, mutta se on silti väsyttävää.

Maailmanpankin tilastojen mukaan yli 30 % tadzhikistanilaisista elää köyhyysrajan alapuolella eli alle 1,90 dollarilla päivässä ja tämä on selvästi huomattavissa Dushanben ulkopuolella. Dushanben ydinkeskustassa on kuitenkin helppo unohtaa olevansa kehitysmaassa mutta ei tarvitse kävellä kuin parikymmentä minuuttia keskustan ulkopuolelle ja eron huomaa selvästi. Myös keskustassa sähköt katkeavat vähän väliä ja vedentulo loppuu ajoittain. Asun onneksi sellaisella alueella, että katkoksia ei ole ollut kertaakaan sinä aikana, kun olen ollut täällä mutta välillä lämmin vesi on poikki tai vesijohtovesi on väriltään ruskeaa, jolloin suihkussa käyminen ei kauheasti houkuttele. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, että niihin tottuu vähitellen, vaikka totta kai ne häiritsevät arkea aina välillä.

Ensimmäiset viikot olivat välillä haastavia, mutta niinhän sen varmaan aina on. Päivät tuntui menevän todella hitaasti ja etenkin hostellilla vietetyt ensimmäiset päivät olivat raskaita, kun joka paikkaan oli niin pitkä matka. Lisäksi ylipäänsä hostellilla asuminen oli stressaavaa, koska matkalaukkuja ei saanut purettua mihinkään. Töissä en silloin vielä tietenkään tuntenut työkavereitani kovin hyvin, joka sekin oli tietysti hankalaa. Ekoihin päiviin kuuluu kuitenkin aina tietynlaista ihmettelyä, joka on toisaalta raskasta mutta myös kivaa, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Vähitellen viikkojen aikana olen tutustunut työkavereihini paremmin ja erityisesti Almatyn reissun aikana kesäkuun lopulla opin tuntemaan oman projektitiimini kunnolla, mikä helpotti työssäkäyntiä huomattavasti. Nyt on todella kiva mennä aamuisin töihin, kun tietää, mitä siellä odottaa ja on paljon helpompi olla oma itsensä. Myös töiden ulkopuolella olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja saanut myös vähän parempia kavereita. Kuten olen jo moneen kertaan todennut, expat-yhteisö on täällä todella aktiivinen, joten ihmisten tapaaminen on helppoa. Tutustuminen ja ystävystyminen on kuitenkin tietysti vaikeampaa, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt jo aika paljon oman henkisiä ihmisiä ja myös muutamia parempia kavereita, joiden kanssa on kiva jakaa täällä olon iloja ja suruja.

Kaikkien hankaluuksien keskellä välillä on kiva hemmotella itseään ja mennä paikkaan, jossa voi unohtaa olevansa Tadzhikistanissa. Tällaisia paikkoja ovat ainakin Serena-hotellin uima-allas ja Hyatt-hotellin spa-osasto. Serena-hotellin katolla on hieno uima-allas, jossa voi hyvillä mielin olla bikineissä ilman, että paikalliset tuijottavat. Välillä voi pulahtaa uima-altaaseen uimaan ja allaspojilta voi tilata ruokaa ja drinkkejä omalle paikalle. Siellä on mukava viettää koko päivä aurinkovarjon suojissa hyvän kirjan kanssa. Toinen tällainen paikka on Hyatt-hotellin kylpyläosasto, jossa on tarjolla erilaisia hemmotteluhoitoja ja hierontaa suomalaisittain edulliseen hintaan. Kävin pari viikkoa sitten 90 minuutin hieronnassa, joka maksoi noin 40€ eli suomalaisiin hintoihin verrattuna melko halpa. Hintaan kuuluu myös sauna, höyrysauna, poreallas ja kylmäallas, joten paikka on kuin tehty rentoutumiseen.

Aloitin viime viikolla venäjän tunnit. Hinnat ovat melko edullisia, sillä kaksi yksityistuntia viikossa maksaa noin 17€. Luulen, että tämä on viimeinen hetki, kun opiskelen venäjää, joten yritän ottaa siitä kaiken ilon irti. Lisätäkseni opiskelumotivaatiota päätin, että jos teen läksyt joka kerta ennen tuntia, niin saan mennä kerran kuussa Hyattin hierontaan. Yritän saada opintoja myös muuten täällä eteenpäin, sillä työtehtävät tarjoavat hyviä esseenkirjoitusmahdollisuuksia, joista täytyy vielä keskustella opettajien kanssa. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin saan täältä aineiston graduuni, ja tutkimuskysymys ja teoria ovat tällä hetkellä mietinnässä. Tämä kuitenkin helpottaa graduseminaariin menemistä keväällä. Olen myös tehnyt paljon reissusuunnitelmia, sillä saan vuosilomaa 2pv/kk eli yhteensä 12 päivää. Tällä hetkellä suunnitteilla on ainakin reissut Pamireille (myös täältä voi lukea lisää) ja Uzbekistaniin.

Onneksi olen aika sopeutuvainen, mikä on tietysti helpottanut kaikkea. Uusi mottoni taitaa olla, että kaikkeen tottuu. Siihen tottuu, että välillä on sähkökatkoja ja että hanavettä ei voi juoda, ja että vessapaperia ei voi kotona heittää vessanpönttöön ja että automaateista on aika usein käteinen loppu. Lisäksi olen tietysti siinä onnellisessa asemassa, että voin ostaa pullovettä ja sitä hienompaa ja pehmeämpää vessapaperia kaupasta, mihin monella paikallisella ei ole mahdollisuutta. Vaikka arki onkin täällä melko haastavaa, niin se on varmasti kaiken vaivan arvoista. Luulen, että palaan täältä Suomeen montaa kokemusta ja ystävyyssuhdetta rikkaampana: pubivisat, vaellukset, yhteiset illalliset, uudet ystävyyssuhteet, työkokemus ja opitut työelämätaidot ovat kaikki asioita, joiden vuoksi täällä kannattaa ehdottomasti olla ja ne ovat asioita, joita en varmastikaan (ainakaan samanlaisina) saisi kokea Suomessa.

Loppuun vielä kuva viime viikon Iskanderkul-reissulta