Pelonsekaista jännitystä

Istun tällä hetkellä Istanbulin kentällä ja odotan jatkolentoa Dushanbeen. Vielä viime viikolla ajattelin, että tämä on vain yksi reissu muiden joukossa: Mietin hetken, mitä pakkaan, stressaan jonkun verran asunnon löytymisestä ja paikan päällä huomaan, että elämä on siellä(kin) aika samanlaista kuin muualla. Tällä viikolla kuitenkin tajusin, ettei tämä kerta ehkä olekaan ihan samanlaista.

Jännittävintä on se, että en tiedä, mikä paikalla odottaa. Olen tottunut ajattelemaan, että jos on passi ja luottokortti mukana, se riittää ja kaiken muun saa tarpeen vaatiessa ostettua paikan päältä. Tällä kertaa se ei kuitenkaan taida mennä ihan niin. Olen ollut yhteydessä Tadzhikistanissa työskenteleviin suomalaisiin, joka ovat antaneet kullanarvoisia vinkkejä muutaman viime viikon aikana. Esimerkiksi kaikki vaatteet kannattaa ottaa kotoa mukaan, koska paikan päältä niitä ei oikein saa, eikä myöskään särkylääkettä tai aurinkorasvaa. Ulkona kävellessä olkapäät olisi hyvä peittää ja hameiden olisi hyvä ylettyä vähintään polveen. Olen käyttänyt pakkaamiseen enemmän aikaa ja vaivaa kuin koskaan aikaisemmin, mutta olen tällä hetkellä jo luottavainen sen suhteen, että kaikki tarvittava on mukana.

Lisäksi sain vinkkejä asunnonvuokraukseen. Kannattaa tarkistaa, ettei asunto ole yli seitsemännessä kerroksessa, sillä Dushanbessa ei ole pelastuskalustoa, joka yltäisi korkeammalle. Kannattaa asua mahdollisimman alhaalla, jotta maanjäristyksen sattuessa pääsee nopeasti ulos. Jos asunto on ensimmäisessä kerroksessa (ja muutenkin) ikkunoissa pitää olla kalterit ja oven olisi hyvä olla teräksinen ja tukeva ja hyvällä lukolla varustettu. Lisäksi olisi hyvä, että asunnossa olisi virrantasaajia, koska virtapiikit saattavat pahimmillaan sytyttää sähkölaitteet palamaan.

Voi olla, että kaikki menee aivan yhtä helposti ja mukavasti kuin aina aikaisemminkin, ja luultavasti meneekin. Tämä on kuitenkin jännittävintä, erikoisinta ja pelottavinta, mitä olen koskaan tehnyt. Vaihto-oppilasvuosi Uudessa-Seelannissa lukioaikoina, opiskelijavaihto Pietarissa ja konsulaattivuosi Petroskoissa tuntuvat ainakin tällä hetkellä lastenleikiltä tähän verrattuna. Tadzhikistan on aivan eri luokkaa kuin vaikkapa Venäjä enkä tiedä yhtään, mitä odottaa. Olin huhtikuussa pari viikkoa Kirgisiassa (jos joku ei vielä tiennyt!) ja sekin oli jo aikamoinen kokemus. Tadzhikistan on kuitenkin vielä piirun verran eksoottisempi.

Kaikkien varoittelujen jälkeenkin olen kuitenkin edelleen todella innoissani. Dushanben ekspat-yhteisö on kuulemma aktiivinen ja oma porukka on helppo löytää. Alueen luonto ja maisemat ovat käsittämättömän hienoja, niin kuin jo Kirgisiassa ja Kazakstanissa näin. Ennen kaikkea odotan tietysti harjoittelukokemusta, joka toivottavasti antaa taas uutta suuntaa opiskeluille ja tulevaisuuden työuralle. Vaikka jännittää ja hermostuttaa, en jaksaisi odottaa, että pääsen perille,  saan asuntoasiat hoidettua ja pääsen tapaamaan tulevia työkavereitani ja aloittamaan hommat UNDP:n toimistolla. Sallan sanoin: ”tästä tulee sulle elämää suurempi ja rikastuttava kokemus. Rohkeutta, reippautta ja iloa!”.

Blogikirjoittelua Istanbulin kentällä.

Helsingistä Istanbuliin. Väsymyksen merkkejä ei ole vielä sen kummemmin havaittavissa.