Tajikistan is [insert any word]

Tiistaina oli viimeinen työpäivä ja maanantaina lähden takaisin Suomeen. Samalla, kun toivon, että viikonloppu menisi mahdollisimman hitaasti, en jaksa odottaa maanantaita ja sitä, että lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle. Vaikea uskoa, että nämä kuusi kuukautta ovat olleet niin käsittämättömän hienoa aikaa. Olen tehnyt juttuja, joita en olisi koskaan uskonut tekeväni Tadzhikistanissa.

Iloa Kirgisiassa

Töissä pääsin osallistumaan vaikka mihin tapahtumiin ja konferensseihin, joista ehdottomasti ikimuistoisin oli kesäkuun lopussa järjestetty team building Kazakstanin Almatyssa. En todellakaan odottanut pääseväni työmatkalle ulkomaille. Toisella tavalla ikimuistoinen työmatka tapahtui syyskuun loppupuolella, kun menimme field tripille eteläiseen Tadzhikistaniin. Koko reissu oli jotenkin absurdi: En olisi vuotta aikaisemmin millään uskonut, jos joku olisi sanonut, että vuoden päästä istun YK:n autossa Tadzhikistanissa vain muutamia kilometrejä mystisen Afganistanin rajasta. Field tripillä näin myös vihdoin konkreettisesti projektimme tekemää työtä ja sen aikaansaamia tuloksia. Matkojen lisäksi pääsin tekemään töissä vaikka mitä hienoja ja opettavaisia juttuja, tapasin mielenkiintoisia ihmisiä ja ehkä ikimuistoisimpana yksittäisenä työtehtävänä olin mukana järjestämässä Tadzhikistanin ensimmäistä Start-up Choihona pitchaus-kilpailua.

Töiden ulkopuolinen elämä ei ole ollut yhtään sen huonompaa. Viime viikolla olin mukana järjestämässä ”Race against gender-based violence”-juoksutapahtumaa, jossa hieman vajaa 200 osallistujaa juoksi viiden kilometrin lenkin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Tapahtuma oli suuri menestys ja oli äärettömän hienoa olla mukana järjestämässä jotain sellaista, jota monet epäilivät aluksi mutta joka onnistui niin äärettömän hyvin.

Photo credits: Mareike Müller

Puolen vuoden aikana matkustin neljässä viidestä Stanista (ainoastaan Turkmenistan puuttuu listalta). Kirgisiassa nukuin jurtassa ja ratsastin vuoristossa, Kazakstanissa pääsin hetkeksi ihmettelemään suurkaupunkielämää ja istuin 160km/h ajavan taksin kyydissä. Uzbekistanissa pääsin tutustumaan entistä paremmin alueen mielenkiintoiseen historiaan ja näin upeita rakennuksia Tadzhikistanin mahtavan luonnon jälkeen. 

Roadtrip Uzbekistanissa

Olen tanssinut merijalkaväen vuosijuhlilla, telttaillut vuoristossa ja vaeltanut upeissa maisemissa. Olen tavannut äärettömän mielenkiintoisia ihmisiä ja uskon, että monien kanssa ystävyytemme kestää läpi elämän. Muutamat kaverit ovat jo lähteneet Tadzhikistanista kotiin joulun viettoon, joten muutaman kerran olen jo joutunut sanomaan heippa tietämättä, milloin näemme seuraavan kerran – vai näemmekö ollenkaan. Toisaalta uskon, että näen varmasti suurinta osaa vielä joskus uudelleen. Olen kuitenkin ollut tässä tilanteessa jo useita kertoja elämäni aikana, joten tiedän, että vaikka nyt tuntuukin välillä pahalta ja ikävältä, ihan yhtä hienoja kokemuksia ja hetkiä on vielä edessä.

Tuntuu vaikealta edes yrittää pukea sanoiksi niitä kaikkia upeita juttuja, joita olen tehnyt täällä. Salla sanoi ennen lähtöäni, että "tästä tulee sulle elämää suurempi ja rikastuttava kokemus".  Se ei olisi voinut pitää enempää paikkaansa. Monella tapaa Tadzhikistan on ollut minulle ihan kaikkea.

Marraskuussa Dushanbessa oli lunta enemmän kuin vuosikymmeniin.

Maailman toiseksi korkein lipputanko.

Marine Ball 2016

Jo kesäkuussa heti tänne saavuttuani Miina hehkutti Yhdysvaltain merijalkaväen vuosijuhlia, joissa oli ollut edellisen vuoden marraskuussa. Juttujen perusteella tiesin heti, että haluan ehdottomasti päästä juhliin tänä vuonna. 

Noin kahdeksan metriä atlas-silkkikangasta.

Valmistautuminen juhliin alkoi jo heinäkuussa, kun ostin basaarista paikallista atlas-silkkikangasta. Miina kertoi teetättäneensä viime vuonna itselleen mekon paikallisella ompelijalla ja halusin tehdä saman tänä vuonna. Alun perin kankaan piti olla ihan muihin tarkoituksiin, koska luulin, että sitä ei olisi tarpeeksi iltapukua varten. Kun vein kankaan ompelijalle syyskuussa, sain kuitenkin heti tietää, että se riittäisi yksinkertaiseen iltapukuun – siis juuri sellaiseen kuin halusin. Sovimme ompelijan kanssa, että mekon ensimmäinen versio olisi valmis viikko ennen lokakuun loppua. Soittelin ompelijalle aikarajan lähestyessä, mutta hän ei ollut vielä edes aloittanut mekon tekemistä, joen sovimme, että menisin viikon kuluttua sovittamaan mekkoa ensimmäisen kerran. Kun sain iltapuvun ensimmäistä kertaa päälleni, olin aluksi todella pettynyt, koska se ei ollut yhtään sellainen kuin olin odottanut. Ompelija kuitenkin kärsivällisesti (tai niin kärsivällisesti kuin täällä osataan) otti uusia mittoja, kavensi ja levensi mekkoa niin, että se alkoi istua pikkuhiljaa yhä paremmin. Noin viikon ajan kävin ompelijan luona lähes päivittäin ja aloimme jo molemmat hermostua, kun tuntui, että joka kerta oli jotain parannettavaa. Lopulta mekko tuntui hyvältä ja vein sen kotiin. Juhliin oli aikaa vielä pari viikkoa, joten olin yllättävän aikaisin valmiina.

Ompelijan luona sovituksessa.

Viikkoa ennen juhlia sovitin mekkoa vielä kerran kotona ja jostain syystä tuntui, että se ei istunut ollenkaan, vaan mahan kohdalla oli ihmeellinen pussi ja näytti siltä kuin olisin ollut raskaana. Epäröin hetken ennen kuin uskalsin soittaa ompelijalle vielä kerran ja kertoa, ettei mekko vieläkään ollut hyvä. Oma venäjän sanavarastoni alkoi loppua kesken, joten työkaverini selitti ompelijalle, mikä oli huonosti ja sovimme, että menen sunnuntaina vielä kerran käymään ompelijan luona. Koska hänen normaali ateljeensa oli sunnuntaina kiinni menin Miinan kanssa hänen kotiinsa, jossa mekkoa kavennettiin vielä kerran vähän joka puolelta. Ompelija lupasi tehdä muutokset heti seuraavana päivänä ja voisin mennä seuraavalla viikolla hakemaan puvun kotiin. Keskiviikkona, pari päivää ennen juhlia, menin sovittamaan mekkoa vielä viimeisen kerran ja lopulta tuntui, että se oli juuri sellainen kuin halusin.

Lauantaina menin ensin aamulla manikyyriin ja puolen päivän aikaan Miinan luokse valmistautumaan iltaa varten. Sen sijaan, että olisimme kaikki menneet erikseen kampaajalle, olimme pyytäneet kampaajan saapumaan Miinalle. Perinteiseen tadzhikki-tyyliin kenenkään kampaus ei näyttänyt yhtään siltä kuin olisimme halunneet, mutta se ei onneksi haitannut ketään kovinkaan paljoa. Joimme skumppaa ja söimme pitsaa samalla kuin meikkasimme ja laittauduimme iltaa varten. Viideltä tilasimme taksin hotelli Sheratoniin, jossa juhlat pidettiin. Portilla oli todella tiukat turvatarkastukset ja kesti hetken ennen kuin taksimme sai luvan ajaa portista sisään hotellin ovelle. Sisällä meidät tarkastettiin vielä kerran ennen kuin saimme luvan siirtyä juhlatilaan.

Valmiina lähtöön

Juhla alkoi cocktail-tilaisuudella, jossa otimme kuvia ja joimme viiniä. Paikka oli täynnä tuttuja ja tuntui kivalta nähdä ihmiset laittautuneina parhaimpiinsa. Monia näkee täällä lähinnä juoksu- tai vaellusvaatteissa, joten muutos oli aika suuri monien kohdalla. Oma mekkoni sai koko illan paljon kehuja, mistä olin todella iloinen kaiken säätämisen jälkeen.

Cocktail-tilaisuudessa

Seitsemältä siirryimme juhlasaliin, jossa oli noin 20 kymmenen hengen pöytää. Varsinainen juhla alkoi merijalkaväen perinteisillä juhlallisuuksilla, jossa kuunnellaan ensin USAn kansallislaulu ja sen jälkeen juhlan nuorin merijalkaväen sotilas leikkaa vanhimmalle palan kakkua ja pidetään puheita. Juhlallisuuksien jälkeen tarjoiltiin kolmen ruokalajin illallinen. Oma pöytäseurueeni oli todella hauska ja täynnä parhaimpia kavereitani täältä, joten meillä oli todella hauskaa koko illan. Illallisen jälkeen juhla siirtyi viereiseen saliin, jossa DJ soitti musiikkia ja tanssilattia oli täynnä. Muiden väsähtäessä ja lähtiessä kotiin, menimme vielä pienellä porukalla yökerhoon juhlimaan.

Meillä oli tosi tosi hauskaa

Seuraavana aamuna menimme kavereiden kanssa brunssille samaan Sheraton-hotelliin, jossa olimme juhlineet edellisenä iltana. Brunssilta jatkoimme pelailemaan pelejä ja hengaamaan yhden kaverini luokse, jossa vietimme koko loppupäivän vähän sillismäiseen tapaan.

Miina ja brunssi

Vaikka monet sanoivat, että bileet eivät olleet yhtä hyvät kuin edellisenä vuonna, minulla oli aivan mahtava viikonloppu. Oli kivaa saada laittautua kunnolla pitkästä aikaa, juhlia kavereiden kanssa ja hengailla rauhassa koko seuraava päivä. Tämä viikonloppu oli taas yksi asia siinä pitkässä listassa asioita, joita en olisi uskonut pääseväni kokemaan Tadzhikistanissa.

Kuukausi kotiinpaluuseen

Palaan Suomeen tasan kuukauden päästä, mikä tuntuu sekä jännittävältä että pelottavalta. On vaikea kuvitella, miltä tuntuu palata, koska täällä on niin äärettömän erilaista. Olen nyt ollut täällä yli viisi kuukautta, mikä on pisin aika Uuden-Seelannin vaihto-oppilasvuoden jälkeen, kun olen ollut yhtäjaksoisesti poissa Suomesta. Erityisesti aluksi tuntui, että olen jossain aikakuplassa: tuntui oudolta ajatella, että siellä kehittyneessä maailmassa elämä jatkui normaalisti, vaikka olin itse täällä. Kun palasin Suomeen Kirgisiasta huhtikuussa, tuntui kuin olisin ollut poissa puoli vuotta 10 päivän sijasta. Yleensä olen odottanut kotiinpaluuta malttamattomana mutta nyt minulla on paljon ristiriitaisemmat fiilikset. Toisaalta en jaksa odottaa, että pääsen takaisin kotiin ja näen kaikki mahtavat tyypit siellä, mutta samaan aikaan toivon (ja tiedän), että palaan tänne alueelle vielä tulevaisuudessa – toivottavasti töiden merkeissä ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Olen täällä huomannut, miten vähän onnellisuuteni on kytköksissä esimerkiksi sen kanssa, voiko vessapaperin heittää vessanpönttöön, toimiiko netti ja voiko hanavettä juoda. Ei sekään haittaa, että ruoka on mitä on, ravintolassa vesi tarjoillaan lämpimänä (oikeastaan olen alkanut tykätä siitä) tai että tarjoilijat eivät ole huomaavinaankaan, vaikka kuinka huitoisi, koska heitä ei nyt vaan huvita palvella. Parasta täällä on, kun saa keskiviikkona töiden jälkeen suunnata jokaviikkoiseen pub quiziin tai lauantaina iltapäivällä Hashiin ja näkee kavereita. Perjantai-iltaisin laitetaan yhdessä kavereiden kanssa ruokaa tai mennään ravintolaan syömään. Sunnuntaina päivä alkaa usein yhteisellä aamiaisella ja jatkuu rennon hengailun merkeissä kaupungilla tai jonkun luona. Yhdessä katsotaan leffoja ja käydään salilla. Näitä juttuja en vaihtaisi mihinkään.

En etukäteen arvannut, miten loistavasti viihtyisin täällä, miten hyvin sopeutuisin ja miten mahtavia ihmisiä tapaisin. Sen lisäksi että työkaverini ovat todella mukavia ja olen alusta asti tuntenut olevani osa meidän tiimiä enkä vain harjoittelija, olen tavannut äärimmäisen hienoja, kivoja, mukavia, hauskoja ja erityisiä ihmisiä. Luulen, että Tadzhikistaniin lähteminen vaatii ihmiseltä tietynlaista luonnetta, seikkailunhalua ja kykyä sopeutua. Olen tutustunut ihmisiin, joiden kanssa tulen varmasti olemaan koko loppuelämäni yhteydessä. En myöskään arvannut, miten suuri merkitys harjoittelupaikalla olisi ammatillisen suuntautumiseni kannalta. Tiedän nyt paljon tarkemmin kuin kuusi kuukautta sitten, mitä haluan tehdä isona.

Viimeinen kuukausi on nyt jo täynnä ohjelmaa. On Yhdysvaltain merijalkaväen vuosijuhlat, Startup Choihona pitchaus-kilpailu ja juoksutapahtuma, jolla kampanjoidaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Lisäksi on pikkujouluja, Suomen itsenäisyyspäivän juhlintaa ja sunnuntaibrunsseja. Töissä on edessä viimeinen puristus ja kaikkien projektien loppuunsaattaminen seuraavan kolmen viikon aikana. Aika mahtavia juttuja siis, joiden jälkeen palaan Suomeen ja jossain vaiheessa toivottavasti takaisin tänne.

Näitä mahtavia maisemia tulee varmasti ikävä Suomessa

Matkakertomus Uzbekistanista

"The region's cradle of culture for more than two millennia, Uzbekistan is the proud home to a spellbinding arsenal of architecture and ancient cities, all deeply infused with the bloody, fascinating history of the Silk Road. In terms of sights alone, Uzbekistan is Central Asia's biggest draw and most impressive showstopper." -Lonely Planet Central Asia, 2014

Matkan suunnittelu alkoi viisumin hankkimisella. Suomen kansalainen tarvitsee viisumia varten kutsun, jonka tilasin Caravanistan-sivuston kautta. Kutsu saapui sähköpostiini reilu viikko sen tilaamisen jälkeen ja maksoi 85USD. Vaikka hinta kirpaisikin, niin palvelu toimi vaivattomasti ja matkatoimisto vastaili kaikkiin kysymyksiini nopeasti ja kärsivällisesti. Kutsun saatuani suunnistin Uzbekistanin suurlähetystöön täällä Dushanbessa. Oven ulkopuolella oli jonossa melkein 100 paikallista, jotka jonottivat omia viisumeitaan. Hetken harhailtuani vartija otti passini tiedot ylos ja antoi minulle vuoronumeron: 53. Pelkäsin jo, että jonottamiseen menisi koko päivä mutta parin minuutin odottelun jälkeen muut jonottajat tulivatkin sanomaan, että voisin vain kävellä ovelle ja sanoa olevani ulkomaalainen. Olin kuullut huhua, että ulkomaalaiset pääsevät tiskille jonon ohi mutta tuntui hieman ylimieliseltä edes kokeilla sitä. Kuitenkin, kun paikalliset tulivat sanomaan, että minun ei tarvitsisi jonottaa, kävelin ovelle ja selitin vartijalle olevani Suomen kansalainen ja han päästi minut kävelemään kaikkien muiden jonottajien ohi. Jätin paperini ja passini tiskille, ja virkailija käski minun odottaa ulkona kunnes viisumini olisi valmis. Menin ulos odottamaan ja reilun tunnin päästä kova-äänisistä kuulutettiin ”Suomen kansalainen”. Kävelin sisään, maksoin 65 dollaria, sain passini ja viisumini, ja pääsin lähtemään. Viisumin saatuani tuntui, että matkan vaikein osuus oli takana.

Uzbekistanin valuutta on melko arvotonta, joten
ravintolalaskut olivat usein vahintaan 100 000 ja ne maksettiin
parin sentin paksuisella setelikasalla.

Lauantaina 8. lokakuuta matkamme alkoi Dushanben pohjoiselta taksiasemalta, josta meidän oli tarkoitus löytää taksi, joka veisi meidät Pohjois-Tadzhikistaniin Khudzandin kaupunkiin. Khudzhanista ottaisimme toisen taksin Uzbekistanin rajalle. Kun saavuimme asemalle kymmenet taksikuskimiehet piirittivät meidät ja yrittivät suostutella meidät valitsemaan juuri heidän autonsa. Meillä oli matkassa samana aamuna Lontoosta saapunut kaveri, jolle kyydin hankkiminen ja kuskien painostus oli melko suuri shokki mutta me muut olimme jo tottuneet tähän ja tiesimme, miten toimia. Lopulta löysimme melko turvallisen näköisen land roverin, jossa oli turvavyöt kaikilla paikoilla ja kuskikin näytti ihan asialliselta vanhemmalta mieheltä. Matka Khudzhandiin olisi maksanut 120 somonia (15USD) mutta kuski lupasi viedä meidät rajalle asti 200 somonilla eli noin 20 dollarilla. Matka rajalle kesti noin viisi tuntia.

Uzbekistanin rajatarkastus on todella tiukka. Puhelimet, lääkkeet ja matkavaluutta tarkastetaan ja usein tadzhikistanilaisilta käydään läpi myös kaikki muut matkatavarat. Meiltä tarkastettiin puhelinten sisältö pikaisesti ja mukana olleet lääkkeet käytiin läpi mutta kaiken kaikkiaan rajatarkastus sujui odotettua nopeammin ja tehokkaammin. Rajalta otimme taksin Uzbekistanin pääkaupunkiin Tashkentiin, jossa vietimme reissun ensimmäisen yön. Seuraavana aamulla lähdimme aikaisin juna-asemalle, josta jatkoimme matkaa Samarkandiin. Samarkand on yksi kauneimmista kaupungeista, joissa olen koskaan ollut ja kaupungin ehdottomasti hienoin nähtävyys on Registan, joka on aikoinaan rakennettu madrassaksi eli eräänlaiseksi oppilaitokseksi. Kaupunki on muutenkin taynna moskeijoita, madrasseja ja mausoleumeja, joista suurin osa on kunnostettu upean näköisiksi.

Registan

Shah-i-Zinda, bulevardi taynna mausoleumeja Samarkandissa

Samarkandissa vietimme kaksi yöta, minkä jälkeen jatkoimme matkaa länteen Bukharaan. Bukhara oli paljon pienempi kuin Samarkand mutta turisteja oli selvästi enemmän. Erityisesti ranskalaisia ja saksalaisia tuntui olevan joka paikassa. Samarkandissa suosituimmat nähtävyydet ovat levittäytyneet paljon laajemmalle alueelle, kun taas Bukharassa kaikki nähtävyydet ovat vanhassa kaupungissa kävelymatkan päässä toisistaan. Molemmissa kaupungeissa on valtavia basaareja, joista saa ruuan lisäksi kankaita, huiveja ja matkamuistoja. Sekä Samarakand että Bukhara ovat vanhoja tadzhikki-kaupunkeja, joten tuttua tadzhikin kieltä kuului joka paikassa. Samarkandin ja Bukharan jälkeen palasimme junalla takaisin Tashkentiin, josta menimme taksilla Dushanbeen. 

Viinimaistelua Bukharassa

Yksi Bukharan suosituimmista basaareista

Chor Minor, vuonna 1807 rakennetun madrasan portti

 Tadzhikistanin paras puoli on maan upea luonto mutta Uzbekistanissa sen sijaan alueen uskomattoman mielenkiintoinen ja värikäs historia on maan parasta antia. Sekä Samarkand että Bukhara ovat vanhan silkkitien varrella olleita kaupunkeja, ja alueen turisti-infrastruktuuri on huomattavasti kehittyneempää kuin rajan takana Tadzhikistanissa.  Junalla pääsee helposti ja nopeasti joka puolelle mutta eityisen kätevä on uusi express-yhteys Tashkentista Samarkandin kautta Bukharaan. Reissulla kaikki sujui -yllättävää kyllä- suunnitelmien mukaan. Ainoa vastoinkäyminen tapahtui, kun etukäteen varattu taksi Tashkentista rajalle ei saapunutkaan ja jouduimme matkustamaan ensin kaupungin laidalle taksiasemalle ja ottamaan sieltä auton rajalle. Toisaalta osasimme odottaa tätä, koska puoli tuntia ennen lähtöä soitimme kuskille ja hän sanoi, että auto on rikki mutta saa sen korjattua 15 minuutissa. Näihin ei koskaan kannata luottaa, vaan kannattaa saman tien ottaa käyttöön Plan B.

Maustemyyja Tahskentin basaarissa

Lonely Planetin lupaukset Uzbekistanista Keski-Aasian kulttuurin kehdosta pitivät ehdottomasti paikkansa mutta heidän väitettään Keski-Aasian parhaasta ruuasta en allekirjoita - samaa plovia ja shashlikkia sieltä saa kuin muualtakin. Sen sijaan samarkandilainen leipä on alueella kuuluisaa. Vaikka Uzbekistanin majoitusvaihtoehdot voivat hyvinkin olla Keski-Aasian parhaita ja turisti-infrastruktuuri on kehittynytta, niin parasta ruokaa saa oman kokemukseni mukaan Kazakstanista. Joka tapauksessa loma oli mahtava ja oli mukavaa päästä pois Dushanben pölyistä hetkeksi.

Registan yolla

Three down, three to go

Reilu kolme kuukautta takana ja vajaa kolme edessä. Tuntuu, että aika on mennyt todella nopeasti mutta samalla tuntuu siltä, että olen ollut täällä jo ikuisuuden – sama juttu siis kuin joka kerta, kun asun ulkomailla.

Takapihan aprikoosit alkaa vihdoin kypsyä.

Ilmat alkavat vihdoin pikku hiljaa viiletä. Lämpötila kohoaa edelleen päivisin 35 asteeseen mutta illat ja aamut ovat jo selvästi viileämpiä, kun öisin lämpötila tippuu lähelle 15 astetta. Kunnolla säät muuttuvat kuitenkin vasta lokakuun loppupuolella, jolloin alkaa tulla oikeasti kylmä. Tämänkin hetken iltojen viileys on kuitenkin odotettua vaihtelua kolme kuukautta jatkuneeseen helteeseen. Lämpötilaan kyllä tottuu ainakin jonkun verran mutta 35 astetta on jo niin kuuma, että se vaikuttaa jaksamiseen ja vireystilaan, vaikka kuumuuteen olisikin tottunut. Onneksi kuitenkin työpaikalla ja kotona on ilmastointi, joten päiviä ei ole tarvinnut viettää sietämättömässä kuumuudessa.

Harjoitteluni puolen välin kunniaksi minut
yllätettiin töissä kakulla.

Viime viikolla Tadzhikistanissa juhlittiin maan 25-vuotista itsenäisyyttä. Perjantaina eli varsinaisena juhlapäivänä Dushanbessa järjestettiin ilmeisesti yksi maailman suurimmista paraateista, johon osallistui noin 60 000 marssijaa. Paraatia harjoiteltiin koko alkuviikko ja kaupungin suurimmat kadut olivat suljettuna aamuisin ja iltaisin, mikä hankaloitti hieman töihin pääsyä. Perjantain paraati oli siviiliparaati ja siihen osallistui ymmärtääkseni muun muassa kaikki kaupungin opiskelijat. Sen sijaan torstaiaamuna järjestettiin sotilasparaati, jolloin kadut olivat kiinni koko päivän, joten saimme pitää etätyöpäivän. Perjantaina oli kansallinen vapaapäivä.

Myös maanantai oli kansallinen vapaapäivä, sillä muslimit viettivät Id al-Adhaa, joka on Id al-Fitr -juhlan lisäksi toinen kahdesta suuresta islamilaisen kulttuurin pääjuhlasta. Ihmiset pukeutuvat parhaimpiinsa ja tapana on tavata ystäviä ja sukulaisia, ja syödä hyvin. Lisäksi lapset kiertävät ovelta ovelle ja saavat palkaksi karkkia, eli vähän kuten meillä pääsiäisenä. Id al-Fitr-juhlaa taas vietetään Ramadanin loppumisen kunniaksi ja se osui tänä vuonna heinäkuun alkupuolelle.

Tänä viikonloppuna olimme isolla porukalla telttailemassa Iskanderkul-järvellä, jossa olimme muutaman kaverin kanssa käymässä jo heinäkuun loppupuolella, tosin silloin nukuimme leirintäalueen mökeissä. Oli kivaa päästä viikonlopuksi pois Dushanben melusta. Kävimme pienellä vaelluksella järven ympäristössä sekä eilen että tänään ja ihailimme Tadzhikistanin mahtavaa luontoa. Järvellä oli todella tuulista lauantaina mutta iltaa kohti keli tyyntyi ja istuimme pitkälle yöhön nuotion ääressä. Yöllä lämpötila tippui alle 10 asteeseen ja kaikki mukaan otetut vaatteet tulivat tarpeeseen. Auringon noustessa lämpötila kuitenkin kohosi nopeasti ja onnistuin pitkästä aikaa polttamaan kasvoni auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Iskanderkul-järvi on maagisen näköinen aamuauringossa, kun järvi on peilityyni ja ympärillä kohoavat vuoret heijastuvat järven pinnasta.

Järvi aamuauringossa.

Tässä valmistuu yhteinen aamiainen.

Iskanderkul iltapäivällä.

Drinkeillä ystäväni kanssa.

Viikonloppuna ajattelin paljon sitä, miten mahtaviin ihmisiin olenkaan saanut tutustua täällä. Ilman kaikkia kavereita elämä olisi paljon tylsempää ja viikonloppuna todella tuntui siltä, että olen osa porukkaa ja kuulun tänne, ainakin nyt puolen vuoden ajan. Toisaalta täällä on saanut myös tottua siihen, että ihmisiä tulee ja menee. Saksalainen ystäväni, jonka kanssa olin Kirgisiassa muutama viikko sitten, lähti takaisin kotiin viikko sitten ja toinen hyvä ystäväni lähti kotiin elokuun alkupuolella. Lisäksi paljon muitakin on jo ehtinyt lähteä näiden kolmen kuukauden aikana. Välillä tuntuu, että juuri, kun on tutustunut paremmin, toinen lähteekin pois. Tämä on varmasti tuttu tunne kaikille expateille sekä Dushanbessa että muualla maailmassa. Kuusi kuukautta on kuitenkin melko lyhyt aika, joten ihmisten vaihtuvuus tuntuu luultavasti paljon rankemmalta, jos itse on paikallaan vuosia. Toisaalta olen itsekin joulukuussa siinä asemassa, että lähden, vaikka moni hyvä kaveri jää vielä tänne. Onneksi yhteydenpito on helppoa, kansainvälinen ja liikkuva elämäntapa tarkoittaa sitä että törmäämme varmasti tulevaisuudessakin ja vanhojen kavereiden lähteminen tarkoittaa usein myös uusien ihmisten saapumista.

Matkakertomus Kirgisiasta ja Kazakstanista

Viime viikon olin lomalla töistä ja lähdimme saksalaisen ystäväni kanssa reissuun Kazakstaniin ja Kirgisiaan, jossa saimme myös kolmannen reissaajan mukaan matkaamme suoraan Saksasta. Lensimme Dushanbesta Almatyyn lauantaina ja lähdimme maanantaina taksilla kohti Bishkekiä. Olin sunnuntaina jostain kumman syystä kovassa vatsataudissa, mutta olo parani onneksi maanantaiksi ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti Kirgisiaa. Tämä oli nyt toinen kerta, kun olin Kirgisiassa ja edellisestä kerrasta jäi niin hyvät muistot, että odotin reissua innoissani. Ensimmäinen kertani maassa oli siis viime keväänä, kun olin siellä Aleksanteri-instituutin opintomatkalla. Saavuimme Bishkekiin maanantaina iltapäivällä ja majoituimme tuttuun Interhouse-hostelliin. Hostellista vahva suositus kaikille, jotka suuntaavat Bishkekiin! Loistavaa palvelua, siistit huoneet ja suhteellisen suuri aamiainen.

Burana-torni

Tiistaiaamuna lähdimme autolla kohti Song Kol -järveä. Hostelli oli järjestänyt meille auton ja kuskin, joka kuskasi meitä ympäriinsä seuraavat pari päivää. Matkalla järvelle pysähdyimme Burana-tornilla ja järvelle saavuimme iltapäivällä. Song Kol on yksi kauneimmista ja rauhallisimmista paikoista, joissa olen koskaan ollut. Rannoilla oli muutamia kymmeniä jurttia, joissa paikalliset asuivat kesäkuukausina ja lisäksi useimmilla perheillä on ylimääräinen jurtta turisteille, joita kuitenkin oli järvellä vain kourallinen. Veimme tavarat jurttaan ja laitoimme lisää vaatetta päälle, sillä järvellä oli todella kylmää ja tuulista, vaikka esimerkiksi Bishkekissä oli ollut t-paitakelit. Majoituksen hintaan kuului kolme ateriaa päivässä ja ruoka oli uskomattoman hyvää (ja sitä oli myös todella paljon!). Illalla auringon laskettua kylmyys alkoi olla melko hyytävää, mutta onneksi olin tajunnut ottaa untuvatakin mukaan. Ei ehkä ensimmäinen asia, joka tulee mieleen 35 asteen helteessä Dushanbessa. Perheen isoäiti laittoi meille tulen kamiinaan ja jurtta lämpeni hieman, mutta silti koko yön sisällä oli aika kylmä. Nukuimme siis kolmestaan erillisessä jurtassa, kun perhe nukkui toisessa. Perheeseen kuului vanhempien ja isovanhempien lisäksi neljä tai viisi lasta.

Perheen "turisti-jurtat"

Jurtan sisalla.

Illallisella

Seuraavana aamuna heräsimme auringon noustessa. Järvellä oli muuten täysin hiljaista, mutta välillä kuului lehmien ammuntaa ja hevosten kavioiden ääniä. Maa oli kuurassa mutta ilma lämpeni nopeasti auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Aamiaisen jälkeen lähdimme muutaman tunnin ratsastusretkelle järven ympäristöön. Melko mahtava kokemus! Iltapäivällä jalat olivat väsyneet ja makoilimme auringonpaisteessa jurtan edustalla ja juttelimme perheen tyttärien kanssa. Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan takaisin Bishkekiin. Järvi-reissu oli kaiken kaikkiaan todella edullinen. Taksi+kuski maksoi noin 110€ yhteensä (37€/hlö) ja samaan hintaan oltaisiin voitu olla reissussa kaksikin yötä. Majoitus+ruuat jurtassa maksaa noin 15€/yö ja hevosvuokra 4€/h tai 10€/koko päivä.

Jurtta aamuauringossa

Perheen lapset olivat innoissaan vieraista.

Perheen aiti ja kaksi lapsista lahdossa hakemaan vetta.

Torstaina kiertelimme Osh-basaarissa, joka taitaa olla Keski-Aasian suurin basaari. Iltapäivällä olisin halunnut mennä kansallismuseoon, mutta se olikin remontissa. Kirgisiassa järjestetään tällä viikolla Nomadi-olympialaiset, joten joka paikassa oli rakennustyömaita. Perjantaina lähdimme takaisin Almatyyn, josta lentomme lähti takaisin Dushanbeen lauantai-iltana. Perjantaina ehdimme kuitenkin käydä vielä sushi-illallisella (7,5€/hlö!) ja lauantaina isossa kauppakeskuksessa ihmettelemässä tavarapaljoutta.

Qurut-juustoa basaarissa

Basaarin lihaosasto

Almatyn sushi-illallinen

Drinkeilla Almatyssa

Viimeisen aamun aamiainen