Pelonsekaista jännitystä

Istun tällä hetkellä Istanbulin kentällä ja odotan jatkolentoa Dushanbeen. Vielä viime viikolla ajattelin, että tämä on vain yksi reissu muiden joukossa: Mietin hetken, mitä pakkaan, stressaan jonkun verran asunnon löytymisestä ja paikan päällä huomaan, että elämä on siellä(kin) aika samanlaista kuin muualla. Tällä viikolla kuitenkin tajusin, ettei tämä kerta ehkä olekaan ihan samanlaista.

Jännittävintä on se, että en tiedä, mikä paikalla odottaa. Olen tottunut ajattelemaan, että jos on passi ja luottokortti mukana, se riittää ja kaiken muun saa tarpeen vaatiessa ostettua paikan päältä. Tällä kertaa se ei kuitenkaan taida mennä ihan niin. Olen ollut yhteydessä Tadzhikistanissa työskenteleviin suomalaisiin, joka ovat antaneet kullanarvoisia vinkkejä muutaman viime viikon aikana. Esimerkiksi kaikki vaatteet kannattaa ottaa kotoa mukaan, koska paikan päältä niitä ei oikein saa, eikä myöskään särkylääkettä tai aurinkorasvaa. Ulkona kävellessä olkapäät olisi hyvä peittää ja hameiden olisi hyvä ylettyä vähintään polveen. Olen käyttänyt pakkaamiseen enemmän aikaa ja vaivaa kuin koskaan aikaisemmin, mutta olen tällä hetkellä jo luottavainen sen suhteen, että kaikki tarvittava on mukana.

Lisäksi sain vinkkejä asunnonvuokraukseen. Kannattaa tarkistaa, ettei asunto ole yli seitsemännessä kerroksessa, sillä Dushanbessa ei ole pelastuskalustoa, joka yltäisi korkeammalle. Kannattaa asua mahdollisimman alhaalla, jotta maanjäristyksen sattuessa pääsee nopeasti ulos. Jos asunto on ensimmäisessä kerroksessa (ja muutenkin) ikkunoissa pitää olla kalterit ja oven olisi hyvä olla teräksinen ja tukeva ja hyvällä lukolla varustettu. Lisäksi olisi hyvä, että asunnossa olisi virrantasaajia, koska virtapiikit saattavat pahimmillaan sytyttää sähkölaitteet palamaan.

Voi olla, että kaikki menee aivan yhtä helposti ja mukavasti kuin aina aikaisemminkin, ja luultavasti meneekin. Tämä on kuitenkin jännittävintä, erikoisinta ja pelottavinta, mitä olen koskaan tehnyt. Vaihto-oppilasvuosi Uudessa-Seelannissa lukioaikoina, opiskelijavaihto Pietarissa ja konsulaattivuosi Petroskoissa tuntuvat ainakin tällä hetkellä lastenleikiltä tähän verrattuna. Tadzhikistan on aivan eri luokkaa kuin vaikkapa Venäjä enkä tiedä yhtään, mitä odottaa. Olin huhtikuussa pari viikkoa Kirgisiassa (jos joku ei vielä tiennyt!) ja sekin oli jo aikamoinen kokemus. Tadzhikistan on kuitenkin vielä piirun verran eksoottisempi.

Kaikkien varoittelujen jälkeenkin olen kuitenkin edelleen todella innoissani. Dushanben ekspat-yhteisö on kuulemma aktiivinen ja oma porukka on helppo löytää. Alueen luonto ja maisemat ovat käsittämättömän hienoja, niin kuin jo Kirgisiassa ja Kazakstanissa näin. Ennen kaikkea odotan tietysti harjoittelukokemusta, joka toivottavasti antaa taas uutta suuntaa opiskeluille ja tulevaisuuden työuralle. Vaikka jännittää ja hermostuttaa, en jaksaisi odottaa, että pääsen perille,  saan asuntoasiat hoidettua ja pääsen tapaamaan tulevia työkavereitani ja aloittamaan hommat UNDP:n toimistolla. Sallan sanoin: ”tästä tulee sulle elämää suurempi ja rikastuttava kokemus. Rohkeutta, reippautta ja iloa!”.

Blogikirjoittelua Istanbulin kentällä.

Helsingistä Istanbuliin. Väsymyksen merkkejä ei ole vielä sen kummemmin havaittavissa.

Intro – Kesä ja syksy Dushanbessa

Kuva: National Geographic (http://travel.nationalgeographic.com/travel/countries/tajikistan-guide/)

Taas mennään! Muutaman päivän päästä otan suunnaksi Tadzhikistanin pääkaupungin Dushanben, jossa asun seuraavat kuusi kuukautta. Vietän kesän ja syksyn harjoittelussa UNDP:lla, eli YK:n kehitysohjelmalla. Koska Tadzhikistan on varmaan aika monelle melko tuntemtonta aluetta, aion kirjoitella harjoittelusta ja elämästä Keski-Aasiassa, ja jakaa parhaita (ja huonoimpia) hetkiäni teille tätä kautta. Tästä samasta blogista löytyy myös kirjoituksia Pietarin vaihto-opiskeluni ajalta.

YK:n kehitysohjelma UNDP on "YK:n maailmanlaajuinen kehitysverkosto, joka toimii yli 170 maassa ja alueella. UNDP luo yhteistyötä eri maiden välille ja etsii paikallisia ratkaisuja globaaleihin ja kansallisiin haasteisiin yhdessä hallitusten ja kansalaisten kanssa. Se pyrkii elinolojen parantamiseen kaikkialla maailmassa". Tadzhikistanissa UNDP keskittyy ennen kaikkea köyhyyden vähentämiseen ja elionolosuhteiden parantamiseen. Työskentelen Suomen rahoittamassa Aid for Trade -projektissa, joka on osa UNDP:n suurempaa Communities programme -ohjelmaa. AfT-projektin tavoitteena on tukea osallistavaa kasvua vahvistamalla kaupankäyntiä ja paikallisten yrittäjien kilpailukykyä sekä tukea maan hallituksen pyrkimyksiä vähentää köyhyyttä. Kuulostaa siis oikein täydelliseltä harjoittelumahdollisuudelta! Hommassa yhdistyy talouspolitiikka ja entisen Neuvostoliiton alue – siis juuri ne, mihin olen opinnoissanikin keskittynyt.

Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Tajikistan

CIMO järjestää haun kansainväliseen harjoitteluun kaksi kertaa vuodessa: helmikuussa ja syyskuussa. Hain helmikuun haussa ja maaliskuun loppupuolella tuli tieto, että hakemukseni oli lähetetty kohdeorganisaatiolle Tadzhikistaniin. Huhtikuun alkupuolella Dushanbesta otettiin yhteyttä ja pyydettiin haastatteluun. Pientä lisäjännitystä koko hakuprosesissa aiheutti se, että olin haastattelun aikaan Bishkekissä, Kirgisiassa. Siellä nettiyhteydet voivat olla melko epäluotettavia ja hitaita ja haastattelu oli tarkoitus toteuttaa Skypen välityksellä. Lopulta haastattelu tapahtuikin tavallisesti puhelimitse, sillä paikallisen sim-kortin hankkiminen oli helppoa ja haastattelijat soittivat minulle naapurimaasta Tadzhikistanista. Tieto valinnasta tuli huhtikuun lopussa, vain pari päivää haastattelukutsun ja itse haastattelun jälkeen.

Lähtöpäivä lähenee ja vihdoinkin kaikki käytännön järjestelyt alkavat olla kunnossa. Kaikki sujui melko vaivattomasti enkä ole oikein osannut stressata tai jännittää lähtöä. Lennot, viisumi ja matkavakuutus oli ihan rutiinihommia, rokotuksia ei tarvinnut ottaa enää Venäjän ja Kirgisian jälkeen, ja vuokralainenkin löytyi vaivattomasti koko kesäksi ja syksyksi. Eniten päänvaivaa on aiheuttanut matkalaukun sisältö. Dushanbessa on kesällä todella kuuma, mutta vaatteiden pitäisi olla myös peittäviä paikallisen tavan mukaan. Kiertelin Turun kirppiksiä ja löysin onneksi muutamia polveen ylettyviä hameita ja olkapäät peittäviä siistejä paitoja. Lisäksi paikan päällä asuvat suomalaiset suosittelivat ottamaan mukaan kunnon vaelluskamppeet, jotka onneksi löytyi vanhempien luota vaatekaapin perukoilta. Viimeiset hyttysmyrkyt ja aurinkorasvat täytyy vielä ostaa ennen lähtöä, mutta muuten kaikki alkaa olla kunnossa!

Tervetuloa seuraamaan seikkailujani Keski-Aasiassa!

Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Tajikistan

Kirgisian maaseutua

Elämää Sointu Kukina

Eilen sain vihdoin sanoa heihei passilleni vajaaksi kuukaudeksi, kun rekisteröitymispaperini olivat lopultakin valmiit ja sain hakea jatkoa viisumilleni. Viisumini on tällä hetkellä voimassa ainoastaan toukokuun alkuun ja se on kertaviisumi, joten jos poistun Venäjältä, en pääse enää takaisin. Nyt viisumia jatketaan kesäkuun loppuun asti ja se muutetaan monikertaviisumiksi, joten reilun kuukauden päästä voin vapaasti matkustaa myös maasta pois ja takaisin. Seuraavan kuukauden aikana on siis kuitenkin turha haaveilla ei ainoastaan käyväni maan rajojen ulkopuolella mutta myös Pietarin ulkopuolella. 

Venäjällä jokaisella kansalaisella on kaksi passia, joista toista täytyy kantaa koko ajan mukana mutta ulkomaalaisilla pitäisi riittää, että mukana on kopio passista ja viisumista. Myös esimerkiksi lenkille lähtiessä, taskussa on aina kopiot sekä viisumista että passista ja totta kai asuntolakortti, jota ilman ei pääse sisään asuntolaan eikä myöskään saa avainta takaisin. Tästä asuntolakortista onkin tullut varmaan lempikorttini täällä. Kyseessä on nimittäin sellainen kätevän kokoinen noin 12cmx12cm täysin paperinen läpyskä, jota tosiaan täytyy kantaa aina mukana, ja siltä se kyllä näyttääkin.

Ihana asuntolakorttini

Jotta Venäjälle siis pääsee, tarvitsee viisumin ja jotta saa viisumin, tarvitsee kutsun. Suomessa useat matkatoimistot hoitavat kutsun turistiviisumia varten ja viisumin saa suhteellisen yksinkertaisesti, jos heille vie passin, kopion matkavakuutuksesta ja viisumihakemuksen. Opiskelijaviisumia varten tarvitaan kuitenkin virallinen kutsu kohdeyliopistosta, jonka sain tammikuun alussa ilman minkäänlaista ongelmaa.

Kun sain kutsun, huomasin kuitenkin, että sukunimeni oli kirjoitettu kyrillisillä kirjaimilla väärin. O-kirjain oli tipahtanut pois ja olinkin pelkkä Куки, siis Kuki. Viisumin saaminen onnistui kirjoitusvirheestä huolimatta ja ajattelin, että kun pääsen rajan yli, asialla ei ole enää mitään väliä. Eihän viisumia enää sen jälkeen tarvita. Kuinka väärässä olinkaan. Täällä viisumisivu on paljon passin pääsivua tärkeämpi. Oli sitten avaamassa puhelinliittymää tai rekisteröitymässä yliopistolle, viisumisivu on se, mitä kaikki katsovat.

Kirjoitusvirheestä johtuen nimeni on nyt siis virallisesti Sointu Kuki. Niin matkakortissa, opiskelijakortissa kuin vuokrasopimuksessakin on väärä nimi ja asialle on turha yrittää tehdä mitään.

Ja koska Venäjä on virallisten asiakirjojen ja byrokratian luvattu maa, kyseessä ei ole mikään ihan pikku juttu. Erityisesti ensimmäiset päivät kuluivat erilaisia papereita ja dokumentteja metsästäessä ja allekirjoitellessa. Täällä ei ole ollenkaan epätavallista, että jokin lomake täytyy hakea yhdestä paikasta, viedä allekirjoitettavaksi toiseen paikkaan ja mennä vielä leiman takia kolmanteen paikkaan. Kun kaikki leimat ja allekirjoitukset on paperissa, asiat yleensä (tai ainakin joskus) etenevät suhteellisen hyvin. Suomeen verrattuna myös se on hankalaa, että mitään ei voi hoitaa sähköisesti. Esimerkiksi matkakorttia varten täytyi ensin hakea yksi paperi metroasemalta, sitten mennä sen kanssa pankkiin maksamaan kortti ja lopuksi vielä ensimmäiseen paikkaan hakemaan kortti. Tämän kaiken pystyi luonnollisesti tekemään vasta sen jälkeen, kun rekisteröityminen yliopiston tietokantaan oli onnistunut.

Onneksi tämä maa ei kuitenkaan ole pelkkää byrokratiaa.

Kerttu Pietarissa

Viime viikolla sain ensimmäisen vieraan rajan takaa, kun Kerttu tuli torstaina aamupäivällä ja lähti aikaisin maanantaiaamuna. Olipa kiva päästä näyttämään Pietarin parhaat palat Kertulle! Vierailuun mahtui kaikkea upean Romeo ja Julia –baletin ja haisevan ja kuuman ruuhkabussin väliltä. Museoita, kirkkoja, aikakahviloita, hyvää ruokaa, erilaisia ravintoloita, naistenpäivä, vihainen asuntolatäti, argentiinalainen ilta kavereiden kanssa, käynti banjassa, hunaja-voiblinejä hotelliaamiaisella mutta ennen kaikkea paljon naurua ja tyhmiä juttuja.

Torstaina käytiin ensin syömässä sushia, minkä jälkeen lähdettiin Mikhailovskin teatteriin katsomaan Romeo ja Julia -balettia. Olen vain kerran aikaisemmin ollut katsomassa balettia ja olin silloin 10-vuotias, joten tämä oli kyllä todella hieno ja ainutlaatuinen kokemus. Kyllä kannatti maksaa lipuista noin 40 euroa, sillä meillä oli todella hyvät paikat eikä edessämme onneksi istunut kaksimetrisiä miehiä. Musiikki oli upeaa ja tanssi uskomattoman kaunista, joten tuntui, että esitys loppui ihan turhan nopeasti.

Perjantaina aurinko paistoi, joten lähdimme heti aamulla Iisakinkirkolle ja kiipesimme ylös torniin. Maisemat olivat jopa hienommat kuin edellisellä kerralla, koska oli paljon aurinkoisempaa. Iltapäivällä menimme yhteen lempipaikoistani täällä, aikakahvilaan. Aikakahviloissa maksetaan ainoastaan siellä vietetystä ajasta ja kahvia, teetä ja keksejä saa niin paljon kuin haluaa. Kahviloissa on todella rento tunnelma ja sinne onkin mukava mennä opiskelemaan tai lukemaan kirjaa, ja toisaalta siellä on myös todella helppo tutustua paikallisiin nuoriin. Kävimme iltapäivällä myös pyörähtämässä yliopistolla, minkä jälkeen suuntasimme asuntolaan viettämään argentiinalaista iltaa. Jostain syystä respan täti ei meinannut millään päästää Kerttua sisään, vaikka asuntolaan saa kyllä tuoda vieraita ennen puoltayötä. Lopulta löysimme yhteisen sävelen, mutta en oikeastaan vieläkään tiedä, miksi hän oli heti alusta asti niin vihainen.

Aikakahvila

Argentiinalainen ilta ja meidän kokki

Lauantaina oli naistenpäivä, joka on Venäjällä kansallinen vapaapäivä. Menimme naistenpäivän kunniaksi banjaan, joka on vähän kuin venäläinen vastine saunalle. Ihmiset menevät yleisiin banjoihin viettämään aikaa ja meilläkin vierähti siellä kolmisen tuntia. Banjassa oli tavallisen saunan lisäksi höyrysauna ja kylmävesiallas sekä oleskelutila, jossa ihmiset söivät eväitä ja joivat teetä. Kerttu ei ole kovinkaan innokas saunoja, toisin kuin minä, mutta kokemus oli meille molemmille hieno ja ainakin todella venäläinen. Sunnuntaina ohjelmassa ei ollut mitään erikoista, kiertelimme vain kaupungilla, kävimme taidenäyttelyssä ja söimme gruusialaisessa ravintolassa. Illalla istuimme ensin pari tuntia toisessa aikakahvilassa ja loppuillasta menimme vielä vaihtarikavereiden kanssa kaljalle lähipubiin.

Kamerasta löytyneiden kuvien perusteella emme oikeastaan tehneet viikonlopun aikana mitään muuta kuin söimme, joten lopuksi vielä kuvakollaasi "Kerttu syömässä".