Three down, three to go

Reilu kolme kuukautta takana ja vajaa kolme edessä. Tuntuu, että aika on mennyt todella nopeasti mutta samalla tuntuu siltä, että olen ollut täällä jo ikuisuuden – sama juttu siis kuin joka kerta, kun asun ulkomailla.

Takapihan aprikoosit alkaa vihdoin kypsyä.

Ilmat alkavat vihdoin pikku hiljaa viiletä. Lämpötila kohoaa edelleen päivisin 35 asteeseen mutta illat ja aamut ovat jo selvästi viileämpiä, kun öisin lämpötila tippuu lähelle 15 astetta. Kunnolla säät muuttuvat kuitenkin vasta lokakuun loppupuolella, jolloin alkaa tulla oikeasti kylmä. Tämänkin hetken iltojen viileys on kuitenkin odotettua vaihtelua kolme kuukautta jatkuneeseen helteeseen. Lämpötilaan kyllä tottuu ainakin jonkun verran mutta 35 astetta on jo niin kuuma, että se vaikuttaa jaksamiseen ja vireystilaan, vaikka kuumuuteen olisikin tottunut. Onneksi kuitenkin työpaikalla ja kotona on ilmastointi, joten päiviä ei ole tarvinnut viettää sietämättömässä kuumuudessa.

Harjoitteluni puolen välin kunniaksi minut
yllätettiin töissä kakulla.

Viime viikolla Tadzhikistanissa juhlittiin maan 25-vuotista itsenäisyyttä. Perjantaina eli varsinaisena juhlapäivänä Dushanbessa järjestettiin ilmeisesti yksi maailman suurimmista paraateista, johon osallistui noin 60 000 marssijaa. Paraatia harjoiteltiin koko alkuviikko ja kaupungin suurimmat kadut olivat suljettuna aamuisin ja iltaisin, mikä hankaloitti hieman töihin pääsyä. Perjantain paraati oli siviiliparaati ja siihen osallistui ymmärtääkseni muun muassa kaikki kaupungin opiskelijat. Sen sijaan torstaiaamuna järjestettiin sotilasparaati, jolloin kadut olivat kiinni koko päivän, joten saimme pitää etätyöpäivän. Perjantaina oli kansallinen vapaapäivä.

Myös maanantai oli kansallinen vapaapäivä, sillä muslimit viettivät Id al-Adhaa, joka on Id al-Fitr -juhlan lisäksi toinen kahdesta suuresta islamilaisen kulttuurin pääjuhlasta. Ihmiset pukeutuvat parhaimpiinsa ja tapana on tavata ystäviä ja sukulaisia, ja syödä hyvin. Lisäksi lapset kiertävät ovelta ovelle ja saavat palkaksi karkkia, eli vähän kuten meillä pääsiäisenä. Id al-Fitr-juhlaa taas vietetään Ramadanin loppumisen kunniaksi ja se osui tänä vuonna heinäkuun alkupuolelle.

Tänä viikonloppuna olimme isolla porukalla telttailemassa Iskanderkul-järvellä, jossa olimme muutaman kaverin kanssa käymässä jo heinäkuun loppupuolella, tosin silloin nukuimme leirintäalueen mökeissä. Oli kivaa päästä viikonlopuksi pois Dushanben melusta. Kävimme pienellä vaelluksella järven ympäristössä sekä eilen että tänään ja ihailimme Tadzhikistanin mahtavaa luontoa. Järvellä oli todella tuulista lauantaina mutta iltaa kohti keli tyyntyi ja istuimme pitkälle yöhön nuotion ääressä. Yöllä lämpötila tippui alle 10 asteeseen ja kaikki mukaan otetut vaatteet tulivat tarpeeseen. Auringon noustessa lämpötila kuitenkin kohosi nopeasti ja onnistuin pitkästä aikaa polttamaan kasvoni auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Iskanderkul-järvi on maagisen näköinen aamuauringossa, kun järvi on peilityyni ja ympärillä kohoavat vuoret heijastuvat järven pinnasta.

Järvi aamuauringossa.

Tässä valmistuu yhteinen aamiainen.

Iskanderkul iltapäivällä.

Drinkeillä ystäväni kanssa.

Viikonloppuna ajattelin paljon sitä, miten mahtaviin ihmisiin olenkaan saanut tutustua täällä. Ilman kaikkia kavereita elämä olisi paljon tylsempää ja viikonloppuna todella tuntui siltä, että olen osa porukkaa ja kuulun tänne, ainakin nyt puolen vuoden ajan. Toisaalta täällä on saanut myös tottua siihen, että ihmisiä tulee ja menee. Saksalainen ystäväni, jonka kanssa olin Kirgisiassa muutama viikko sitten, lähti takaisin kotiin viikko sitten ja toinen hyvä ystäväni lähti kotiin elokuun alkupuolella. Lisäksi paljon muitakin on jo ehtinyt lähteä näiden kolmen kuukauden aikana. Välillä tuntuu, että juuri, kun on tutustunut paremmin, toinen lähteekin pois. Tämä on varmasti tuttu tunne kaikille expateille sekä Dushanbessa että muualla maailmassa. Kuusi kuukautta on kuitenkin melko lyhyt aika, joten ihmisten vaihtuvuus tuntuu luultavasti paljon rankemmalta, jos itse on paikallaan vuosia. Toisaalta olen itsekin joulukuussa siinä asemassa, että lähden, vaikka moni hyvä kaveri jää vielä tänne. Onneksi yhteydenpito on helppoa, kansainvälinen ja liikkuva elämäntapa tarkoittaa sitä että törmäämme varmasti tulevaisuudessakin ja vanhojen kavereiden lähteminen tarkoittaa usein myös uusien ihmisten saapumista.

Matkakertomus Kirgisiasta ja Kazakstanista

Viime viikon olin lomalla töistä ja lähdimme saksalaisen ystäväni kanssa reissuun Kazakstaniin ja Kirgisiaan, jossa saimme myös kolmannen reissaajan mukaan matkaamme suoraan Saksasta. Lensimme Dushanbesta Almatyyn lauantaina ja lähdimme maanantaina taksilla kohti Bishkekiä. Olin sunnuntaina jostain kumman syystä kovassa vatsataudissa, mutta olo parani onneksi maanantaiksi ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti Kirgisiaa. Tämä oli nyt toinen kerta, kun olin Kirgisiassa ja edellisestä kerrasta jäi niin hyvät muistot, että odotin reissua innoissani. Ensimmäinen kertani maassa oli siis viime keväänä, kun olin siellä Aleksanteri-instituutin opintomatkalla. Saavuimme Bishkekiin maanantaina iltapäivällä ja majoituimme tuttuun Interhouse-hostelliin. Hostellista vahva suositus kaikille, jotka suuntaavat Bishkekiin! Loistavaa palvelua, siistit huoneet ja suhteellisen suuri aamiainen.

Burana-torni

Tiistaiaamuna lähdimme autolla kohti Song Kol -järveä. Hostelli oli järjestänyt meille auton ja kuskin, joka kuskasi meitä ympäriinsä seuraavat pari päivää. Matkalla järvelle pysähdyimme Burana-tornilla ja järvelle saavuimme iltapäivällä. Song Kol on yksi kauneimmista ja rauhallisimmista paikoista, joissa olen koskaan ollut. Rannoilla oli muutamia kymmeniä jurttia, joissa paikalliset asuivat kesäkuukausina ja lisäksi useimmilla perheillä on ylimääräinen jurtta turisteille, joita kuitenkin oli järvellä vain kourallinen. Veimme tavarat jurttaan ja laitoimme lisää vaatetta päälle, sillä järvellä oli todella kylmää ja tuulista, vaikka esimerkiksi Bishkekissä oli ollut t-paitakelit. Majoituksen hintaan kuului kolme ateriaa päivässä ja ruoka oli uskomattoman hyvää (ja sitä oli myös todella paljon!). Illalla auringon laskettua kylmyys alkoi olla melko hyytävää, mutta onneksi olin tajunnut ottaa untuvatakin mukaan. Ei ehkä ensimmäinen asia, joka tulee mieleen 35 asteen helteessä Dushanbessa. Perheen isoäiti laittoi meille tulen kamiinaan ja jurtta lämpeni hieman, mutta silti koko yön sisällä oli aika kylmä. Nukuimme siis kolmestaan erillisessä jurtassa, kun perhe nukkui toisessa. Perheeseen kuului vanhempien ja isovanhempien lisäksi neljä tai viisi lasta.

Perheen "turisti-jurtat"

Jurtan sisalla.

Illallisella

Seuraavana aamuna heräsimme auringon noustessa. Järvellä oli muuten täysin hiljaista, mutta välillä kuului lehmien ammuntaa ja hevosten kavioiden ääniä. Maa oli kuurassa mutta ilma lämpeni nopeasti auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. Aamiaisen jälkeen lähdimme muutaman tunnin ratsastusretkelle järven ympäristöön. Melko mahtava kokemus! Iltapäivällä jalat olivat väsyneet ja makoilimme auringonpaisteessa jurtan edustalla ja juttelimme perheen tyttärien kanssa. Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan takaisin Bishkekiin. Järvi-reissu oli kaiken kaikkiaan todella edullinen. Taksi+kuski maksoi noin 110€ yhteensä (37€/hlö) ja samaan hintaan oltaisiin voitu olla reissussa kaksikin yötä. Majoitus+ruuat jurtassa maksaa noin 15€/yö ja hevosvuokra 4€/h tai 10€/koko päivä.

Jurtta aamuauringossa

Perheen lapset olivat innoissaan vieraista.

Perheen aiti ja kaksi lapsista lahdossa hakemaan vetta.

Torstaina kiertelimme Osh-basaarissa, joka taitaa olla Keski-Aasian suurin basaari. Iltapäivällä olisin halunnut mennä kansallismuseoon, mutta se olikin remontissa. Kirgisiassa järjestetään tällä viikolla Nomadi-olympialaiset, joten joka paikassa oli rakennustyömaita. Perjantaina lähdimme takaisin Almatyyn, josta lentomme lähti takaisin Dushanbeen lauantai-iltana. Perjantaina ehdimme kuitenkin käydä vielä sushi-illallisella (7,5€/hlö!) ja lauantaina isossa kauppakeskuksessa ihmettelemässä tavarapaljoutta.

Qurut-juustoa basaarissa

Basaarin lihaosasto

Almatyn sushi-illallinen

Drinkeilla Almatyssa

Viimeisen aamun aamiainen

Osh, qurutob ja leposhka

Kuten jo viime postauksessa kirjoitin, elämä alkaa vähitellen muuttua rutiininomaiseksi ja tavalliseksi ja sen takia blogikirjoituksiakin tulee hieman harvempaan tahtiin. En ole nyt muutamaan viikkoon käynyt viikonloppuisin Dushanben ulkopuolella ja viikotkin ovat olleet töiden ulkopuolella melko tavallisia. Viime viikolla töissä oli kuitenkin todella jännittävää, kun pääsin osallistumaan kansainväliseen vesi-aiheiseen konferenssiin ja perjantaina vielä kansainvälisen nuorisopäivän juhlallisuuksiin.

Tässä kirjoituksessa keskityn tavallisten kuulumisten sijaan ennen kaikkea matkustamisen tärkeimpään osa-alueeseen eli ruokaan.

Pari viikkoa sitten työkaverini kutsui minut kylään ja pöytä oli koreana paikallisista herkuista.

Tadzhikistanilainen ruoka on makujen puolesta melko samanlaista kuin Venäjälläkin. Mausteina käytetään ennen kaikkea suolaa, pippuria ja öljyä. Tadzhikistanin perinneruoka, kuten muidenkin alueen maiden, on plov eli osh (eli suomalaisittain pilahvi).  Plovia syödään ympäri Keski-Aasiaa ja Venäjää, mutta se valmistetaan eri alueilla hieman eri tavoin, joten makukin vaihtelee. Tadzhikistanilaisessa plovissa on riisin lisäksi porkkanasuikaleita ja lampaanlihaa. Kaikki ainekset sekoitetaan ja kypsennetään öljyssä yhdessä suuressa pannussa. Plov syödään lusikalla yhdeltä suurelta lautaselta, joka on pöydän keskellä. Syömisvaiheessa jotkut lisäävät lautaselle tuoreita kasviksia, kuten tomaattia ja kurkkua, mutta en tiedä onko tämä yleinen tapa. Paikallisten mielestä plov on sitä parempaa mitä enemmän siinä on öljyä, joten useimmiten lautasen pohjalle jää sentin parin öljylätäkkö ruokailun päätteeksi. Lisäksi vaikuttaa siltä, että muualla syöty plov ei koskaan vaikuta olevan ”oikeaa plovia”, vaan sitä ainoaa oikeaa saa omasta kodista.  Monta kertaa olen saanut kutsun paikallisten kotiin syömään sitä ainoaa oikeanlaista plovia, kun pöytään on tuotu jotain, joka ei heidän mielestään ole hyvää.

Plov eli osh eli pilahvi

Toinen perinteinen ruoka on qurutob, joka on erikoista kyllä kasvisruoka. Qurutobin pohjan muodostaa veteen liuotetut qurut-juustopallot, jotka ovat kuivaa ja suolaista hieman fetan tyyppistä juustoa. Tämä juusto-vesiseos maustetaan suolalla ja pippurilla ja laitetaan erityiseen puiseen qurutob-astiaan. Nesteen päälle lisätään leipäsuikaleita niin, että neste peittyy kokonaan. (Tästä en tosin ole ihan varma: voi olla että leipä laitetaan astiaan ensin ja neste kaadetaan sen päälle.) Tämän jälkeen astiaan lisätään sipulia ja tuoreita vihanneksia, kuten kurkkua ja tomaattia ja lopuksi vielä yrttejä, kuten korianteria. Myös tämä ruoka syödään yhteiseltä isolta lautaselta lusikalla. Qurutobin makua on hankala kuvailla ja meni hetki, että makuun tottui. Ruoka on melko suolainen ja maku hieman pistävä juuston takia, mutta tuoreet vihannekset ja leipä tasoittavat makua.

Qurutob

Täällä syödään paljon valkoista leipää, jota myydään joka kadunkulmassa. Pyöreää paikallista leipää kutsutaan leposhkaksi. Myös leipä valmistetaan eri alueilla eri tavalla. Dushanben leipä on ilmavaa, mutta hieman mautonta verrattuna esimerkiksi Iskanderkul-järvellä saamaani leipään. Pohjoisessa leposhka taas on paljon tiiviimpää ja mielestäni siinä on vähemmän suolaa kuin Iskanderkulin leivässä.

Leipää kirgisialaisessa basaarissa. Samantyylistä leipää myydään täälläkin joka paikassa.

Käymme yleensä kavereiden kanssa lounaalla jossain läheisessä kahvilassa. Lounaaksi syödään yleensä joko keittoa, salaattia tai voileipä mutta myös muita vaihtoehtoja löytyy. Olen siis kahdessa eri paikassa töissä ja toisessa on pieni työpaikkaruokala, josta saa hyvää ja halpaa ruokaa helposti mutta toisessa paikassa joudumme menemään talon ulkopuolelle. Joskus otan myös omat eväät mukaan mutta aika harvoin.

Yksi suosituimmista lounaskahviloista.

Iltaisin syön usein vain jotain pientä kotona ja joskus myös laitan ruokaa itse. En ole vielä ostanut kertaakaan lihaa kaupasta, sillä se ei näytä kovinkaan houkuttelevalta. Sen takia yritänkin aina syödä lounaalla paljon proteiineja, ettei illalla välttämättä tarvitse. Sen sijaan tuoreita vihanneksia ja hedelmiä on helppo löytää kaupasta näin kesäaikaan mutta ilmeisesti talvella tarjonta vähenee melkein nollaan. Usein, erityisesti viikonloppuisin, menemme iltaisin kavereiden kanssa ravintolaan syömään. Täällä on paljon erilaisia ravintoloita, joissa ruoka on jopa yllättävän hyvää. Dushanbesta löytyy ainakin intialainen, turkkilainen, ukrainalainen, georgialainen, arabialainen ja japanilainen ravintola. Täällä on myös muutamia trendikkäitä kahviloita ihan kaupungin keskustassa. Lisäksi monet myös tilaavat ruokaa kotiin, koska se on helppoa ja suhteellisen edullista. Täällä on myös palvelu, josta voi tilata kerralla koko kuukauden ruuat ja ne toimitetaan valmiina kotiovelle ennalta sovittuna aikana. Tilasin heinäkuussa ruuat kyseisen palvelun kautta, mutta annokset olivat niin suuria, että jouduin heittämään kuukauden aikana paljon pilalle mennyttä ruokaa roskikseen. Myös ennalta tilaaminen tuotti ongelmia, koska piti ennalta arvioida milloin on kotona valmiina vastaanottamaan tilauksen.

Tuoreita hedelmiä ja vihanneksia saa kaupoista ja basaareista.

Ruoka on täällä yleisesti ottaen yllättävän kallista ottaen huomioon paikallisen palkkatason. Toisaalta täällä on muuten todella vähän kohteita, joihin voi käyttää rahaa, joten ravintoloissa syöminen on perusteltua ja mukavaa ajan(- ja rahan)käyttöä. Useimmat paikalliset luultavasti ostavat erityisesti tuoretavarat basaarista, joissa hinnat ovat supermarketteja selvästi alhaisempia. Olen itsekin käynyt basaarissa muutaman kerran ja sieltä saa paljon tuoreita vihanneksia ja hedelmiä edullisesti. Sen sijaan liha ei ole näyttänyt erityisen houkuttelevalta, sillä lihakimpaleita säilytetään basaarissa roikkumassa suorassa auringonpaisteessa.

Pääsin käymään paikallisissa häissä, jossa oli pöytä koreana.

Lauantaiaamun brunssi

Kahden kuukauden rajapyykki lähestyy

Vähitellen elämä alkaa olla rutiininomaisempaa, oma kaveripiiri alkaa muotoutua ja töihin on mukava mennä aamulla. Melkein kaksi kuukautta on takana, joten ajattelin että nyt on hyvä aika vähän mietiskellä, millaista täällä nyt sitten on tähän mennessä ollut. Blogiteksit ovat tähän mennessä käsitelleet lähinnä erilaisia reissuja ja muita kohokohtia, mutta se on tietenkin vain puoli totuutta.

Kaikkien upeiden reissujen ja maisemien keskellä vatsa on lähes koko ajan sekaisin, autot meinaa ajaa päälle ja ravintolassa pitää aina olla hereillä tarkistamaan, että pöytään tuodaan juuri sitä, mitä on tilannut. Raskainta täällä on se, kun koko ajan pitää olla valppaana ja ikään kuin valmiina puolustamaan itseään (ei siis fyysisesti). Kadulla pitää varoa autoja eikä voi kävellä omissa ajatuksissa, taksimatkoista pitää aina tinkiä ja ravintolassa pitää muistaa sanoa, että haluaa veden kylmänä. Lisäksi miehet huutelevat ohikulkijoille, mikä on ärsyttävää. Tähän kaikkeen kyllä tottuu, mutta se on silti väsyttävää.

Maailmanpankin tilastojen mukaan yli 30 % tadzhikistanilaisista elää köyhyysrajan alapuolella eli alle 1,90 dollarilla päivässä ja tämä on selvästi huomattavissa Dushanben ulkopuolella. Dushanben ydinkeskustassa on kuitenkin helppo unohtaa olevansa kehitysmaassa mutta ei tarvitse kävellä kuin parikymmentä minuuttia keskustan ulkopuolelle ja eron huomaa selvästi. Myös keskustassa sähköt katkeavat vähän väliä ja vedentulo loppuu ajoittain. Asun onneksi sellaisella alueella, että katkoksia ei ole ollut kertaakaan sinä aikana, kun olen ollut täällä mutta välillä lämmin vesi on poikki tai vesijohtovesi on väriltään ruskeaa, jolloin suihkussa käyminen ei kauheasti houkuttele. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, että niihin tottuu vähitellen, vaikka totta kai ne häiritsevät arkea aina välillä.

Ensimmäiset viikot olivat välillä haastavia, mutta niinhän sen varmaan aina on. Päivät tuntui menevän todella hitaasti ja etenkin hostellilla vietetyt ensimmäiset päivät olivat raskaita, kun joka paikkaan oli niin pitkä matka. Lisäksi ylipäänsä hostellilla asuminen oli stressaavaa, koska matkalaukkuja ei saanut purettua mihinkään. Töissä en silloin vielä tietenkään tuntenut työkavereitani kovin hyvin, joka sekin oli tietysti hankalaa. Ekoihin päiviin kuuluu kuitenkin aina tietynlaista ihmettelyä, joka on toisaalta raskasta mutta myös kivaa, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Vähitellen viikkojen aikana olen tutustunut työkavereihini paremmin ja erityisesti Almatyn reissun aikana kesäkuun lopulla opin tuntemaan oman projektitiimini kunnolla, mikä helpotti työssäkäyntiä huomattavasti. Nyt on todella kiva mennä aamuisin töihin, kun tietää, mitä siellä odottaa ja on paljon helpompi olla oma itsensä. Myös töiden ulkopuolella olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja saanut myös vähän parempia kavereita. Kuten olen jo moneen kertaan todennut, expat-yhteisö on täällä todella aktiivinen, joten ihmisten tapaaminen on helppoa. Tutustuminen ja ystävystyminen on kuitenkin tietysti vaikeampaa, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olen löytänyt jo aika paljon oman henkisiä ihmisiä ja myös muutamia parempia kavereita, joiden kanssa on kiva jakaa täällä olon iloja ja suruja.

Kaikkien hankaluuksien keskellä välillä on kiva hemmotella itseään ja mennä paikkaan, jossa voi unohtaa olevansa Tadzhikistanissa. Tällaisia paikkoja ovat ainakin Serena-hotellin uima-allas ja Hyatt-hotellin spa-osasto. Serena-hotellin katolla on hieno uima-allas, jossa voi hyvillä mielin olla bikineissä ilman, että paikalliset tuijottavat. Välillä voi pulahtaa uima-altaaseen uimaan ja allaspojilta voi tilata ruokaa ja drinkkejä omalle paikalle. Siellä on mukava viettää koko päivä aurinkovarjon suojissa hyvän kirjan kanssa. Toinen tällainen paikka on Hyatt-hotellin kylpyläosasto, jossa on tarjolla erilaisia hemmotteluhoitoja ja hierontaa suomalaisittain edulliseen hintaan. Kävin pari viikkoa sitten 90 minuutin hieronnassa, joka maksoi noin 40€ eli suomalaisiin hintoihin verrattuna melko halpa. Hintaan kuuluu myös sauna, höyrysauna, poreallas ja kylmäallas, joten paikka on kuin tehty rentoutumiseen.

Aloitin viime viikolla venäjän tunnit. Hinnat ovat melko edullisia, sillä kaksi yksityistuntia viikossa maksaa noin 17€. Luulen, että tämä on viimeinen hetki, kun opiskelen venäjää, joten yritän ottaa siitä kaiken ilon irti. Lisätäkseni opiskelumotivaatiota päätin, että jos teen läksyt joka kerta ennen tuntia, niin saan mennä kerran kuussa Hyattin hierontaan. Yritän saada opintoja myös muuten täällä eteenpäin, sillä työtehtävät tarjoavat hyviä esseenkirjoitusmahdollisuuksia, joista täytyy vielä keskustella opettajien kanssa. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin saan täältä aineiston graduuni, ja tutkimuskysymys ja teoria ovat tällä hetkellä mietinnässä. Tämä kuitenkin helpottaa graduseminaariin menemistä keväällä. Olen myös tehnyt paljon reissusuunnitelmia, sillä saan vuosilomaa 2pv/kk eli yhteensä 12 päivää. Tällä hetkellä suunnitteilla on ainakin reissut Pamireille (myös täältä voi lukea lisää) ja Uzbekistaniin.

Onneksi olen aika sopeutuvainen, mikä on tietysti helpottanut kaikkea. Uusi mottoni taitaa olla, että kaikkeen tottuu. Siihen tottuu, että välillä on sähkökatkoja ja että hanavettä ei voi juoda, ja että vessapaperia ei voi kotona heittää vessanpönttöön ja että automaateista on aika usein käteinen loppu. Lisäksi olen tietysti siinä onnellisessa asemassa, että voin ostaa pullovettä ja sitä hienompaa ja pehmeämpää vessapaperia kaupasta, mihin monella paikallisella ei ole mahdollisuutta. Vaikka arki onkin täällä melko haastavaa, niin se on varmasti kaiken vaivan arvoista. Luulen, että palaan täältä Suomeen montaa kokemusta ja ystävyyssuhdetta rikkaampana: pubivisat, vaellukset, yhteiset illalliset, uudet ystävyyssuhteet, työkokemus ja opitut työelämätaidot ovat kaikki asioita, joiden vuoksi täällä kannattaa ehdottomasti olla ja ne ovat asioita, joita en varmastikaan (ainakaan samanlaisina) saisi kokea Suomessa.

Loppuun vielä kuva viime viikon Iskanderkul-reissulta

Yksi Tadzhikistanin helmistä

Iskanderkul aamupäivän auringossa

Iskanderkul on vuoristojärvi noin 2000 metrin korkeudessa ja yksi must-see paikoista Tadzhikistanissa. Järvi sijaitsee noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Dushanbesta. Olimme pitkään puhuneet kavereiden kanssa, että sinne on tehtävä viikonloppuretki ja viime viikolla vihdoin ryhdyimme sanoista tekoihin. Saimme kuskin numeron tutulta, joka oli käynyt järvellä muutamaa viikkoa aikaisemmin. Soitimme kuskille ja hän lupasi hoitaa majoituksen varaamisen meidän puolestamme ja ottaa yhteyttä paikalliseen oppaaseen.

Lähdimme matkaan eilen lauantaina kahdeksan aikaan ja meidän kaikkien yllätykseksi auto oli uudehko maasturi, jossa oli erikoisuutena myös toimivat turvavyöt kaikilla paikoilla. Matkaan meitä lähti kuskin ja itseni lisäksi kolme kaveriani. Järvi sijaitsee pohjoiseen Dushanbesta ja tie on melko hyvässä kunnossa kymmeniä kilometrejä. Jossain vaiheessa kuitenkin uusi tie päättyy ja vanha tie on paljon kuoppaisempi, ja 25 kilometriä ennen järveä käännytään pois päätieltä ja loppumatka on melkoista kärrypolkua. Pääsimme onneksi turvallisesti perille. 

Meille oli varattu ”lux”-huoneet, mikä tarkoitti kahden hengen huoneita omalla kylpyhuoneella. Paikka oli vähän samanlainen kuin suomalaiset leirintäalueet, pieni alue järven rannalla täynnä pieniä eritasoisia mökkejä. Veimme tavarat huoneisiin ja lähdimme syömään läheiseen ravintolaan. Lounas tapahtui pitkän kaavan mukaan, kun alkuruuaksi saatiin keittoa, sitten salaattia ja pääruuaksi peruna-lihapataa, juomana tietysti teetä. Lisäksi ruuan kanssa oli leipää, joka oli todella paljon parempaa kuin Dushanben leipä. Kuulimme ruuan aikana, että leipä valmistetaan eri alueilla hieman eri tavalla, ja Sughdin alueella taikina on tiiviimpää ja siihen lisätään enemmän suolaa, mikä tekee siitä paremman makuista. 

Ruuan jälkeen lähdimme kävelylle läheiselle vesiputoukselle ja sen jälkeen palasimme takaisin hotellille. Olimme ajatelleet käydä uimassa järvessä, mutta paikalla olleiden tadzhikki-miesten huomio oli sen verran intensiivistä, että jätimme uimiset toiseen kertaan.  Illalla menimme takaisin samaan ravintolaan illalliselle, jolloin ruokana oli plovia eli pilahvia, joka on yksi Tadzhikistanin perinneruuista. Myös se valmistetaan joka puolella hieman eri tavalla, jolloin myös ruuan maku vaihtelee huomattavasti eri paikoissa.

Tässä valmistuu luultavasti meidän illallinen.

 Sunnuntaina heräsimme aikaisin ja lähdimme vaeltamaan järven ympäri. Alun perin meidän oli tarkoitus kiivetä läheiselle vuorelle katsomaan maisemia, mutta reitti olisi ollut liian raskas. Lähdimme matkaan heti aamiaisen jälkeen ja kävelimme polttavassa auringonpaisteessa neljän tunnin matkan järven toiselle puolelle. Matkalla ohitimme myös presidentin kesäasunnon. Palasimme takaisin hotellille autolla ja päätimme käydä pulahtamassa jääkylmässä järvessä hikisen vaelluksen päätteeksi. Tällä kertaa uiminen onnistui, kun ranta oli paljon tyhjempi ja menimme hieman syrjemmälle. Vesi oli jääkylmää, sillä siihen virtaava vesi tulee vuorilta sulavista jäätiköistä. Nopean lounaan jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme ajamaan takaisin kotiin.

Todistusaineistoa uimisesta. Vesi oli mukavasti 12 astetta lämmintä.

Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan todella onnistunut! Maisemat olivat upeita, matkaseura hauskaa ja lisäksi hyvä auto ja mukava kuski tekivät reissusta paljon kivemman. Kuski ja auto maksoi meille yhteensä 200 USD, hotelli oli noin 12€/hlö ja ruoka myös melko edullista.

Loppuun vielä kuva hotellin vessapaperista, joka on ruskeaa ja muistuttaa läheisesti hiekkapaperia.